tiistai 24. helmikuuta 2015

Rento häpeninki

Mentiin kavereiden kesken seuramme hallitukseen ja alettiin touhottaa. Jos aikoo valittaa ettei mitään tapahdu, on parempi, että alkaa itse tapahtua. Pantiin hetimiten pystyyn koulurataharjoitukset. Kukaan meistä ei eniten kouluratsasta, mutta pitäähän niitäkin osattomia poloja muistaa! Ei kun kauppaan nakkeja ja sämpylöitä ostamaan. Ja kahveeta. Eikö ne sillä lailla hoidu ne kisat?
Siinäpä vasta oli kuulkaa kiva päivä! Taivaalta purutti jotain veden ja töhnän välimaastoa, mutta so not. Porukkaa oli ilmoittautunut päntiöittäin. Osa tuli trailereilla, osa ratsain.

Minut oli merkattu tunniksi yläpihalle trailerivuoroon. Seisoin siellä ihan maanomistajan elkein ja ohjailin liikennettä. Aikani seistyäni tajusin, että nyt muuten vuotaa Sorel. Toinen lämpimistä jalkineistani alkoi ns. kerätä nestettä. Olihan siellä villasukkaa ja tavallista sukkaa, joten oli millä imeä. Hetkeksi unohtui koko saapas, kun säntäsin apuun hinaamaan yhtä ponia traileriin. Se seisoi tyypillinen "olen muuli, enkä siksi liiku, muulit eivät liiku" -ilme naamallaan trailerin äärellä, eikä hievahtanutkaan. Näön vuoksi nousi hieman pystyyn aina välillä. Jokunen minuutti siinä vierähti ja hikikin tuli, mutta kaveria ei paljo hesalaisten jutut kiinnostaneet.
Kyllästyin ja läksin etsimään hevoskuiskaajaa. Sillä aikaa poni oli myöntynyt ja kävellyt koppiin. Ponit ovat hevosmaailman mäyräkoiria - he omistavat maailman, ja on vain heidän reiluuttaan, että mekin saamme käyskennellä täällä vapaina.

Yks kaks muistin, että perhana, toinen jalkahan painaa enemmän kuin toinen. No, ei siinä ehdi kaikenlaista toisarvoista puida, kun alkaa sihteerivuoro. Jysähdin siihen sitten, sihteerin paikalle. Tuomarin kanssa oli vallan kivaa. Jännittäviä hetkiä elettiin, kun kynä loppui kesken (jäätyi) ja jatkoin lennosta toisella kynällä. Osasin.
Meidän itse järjestämämme häpeninki sujui hyvin! Eikun uutta matoa koukkuun. Juhuu!

Oman hevoseni jätin heitteille koko päiväksi. Se todennäköisesti vietti päivänsä syöden vuorotellen kaikkien tarhakavereidensa heinät. Onhan hän oman elämänsä Margaret Thatcher. Saas nähdä paljonko tarhakaverit pullistuvat, kun emäntä häipyy maisemista. Ja tiedättekö: se on ENSI SUNNUNTAINA! Itku tulee!

Ensi jaksossa kerron, miten matka äitiyslomalle sujui. Siihen asti, babai!

PS: Arvatkaa miten siistiä on laittaa kuiva sukka jalkaan? Siisteintä ikinä.

torstai 5. helmikuuta 2015

Pullukka ja hullukka metsällä

Pitääkin ihan kertoa, että kävimme vaihteeksi metsässä. Reitti oli tuttu, puut, notkelmat, kivet, mäet ja uomat olivat aivan silmät kiinni mentävissä. Silmät kiinni siinä enimmäkseen mentiinkin.
Ymmärsinhän toki, että lunta on. Ei meillä hankea pelätä, tuumin, ja puskettiin Pullukan kanssa läpi nietosten. Koirani ja hevoseni kävelivät omilla jaloilla, minä riippana selässä.
Koira nro 2 laukkaili rennoin lantein oletettua polkua eteenpäin. Koira nro 1 yritti samaa, mutta kas, hänenpä karvansa keräsikin siinä määrin lunta itseensä, että loppumatkasta laukka-askelkin suoritettiin pelkällä pään liikkeellä. Etujalat eivät enää nousseet. Lemmikki-rressu katsoi burn-outia suoraan silmiin. Nukkunee nyt pari vuorokautta.

Olimme kävelleet jumalaisessa luonnossa pari sataa metriä, kun ensimmäiset lumesta liikaa painuneet oksat osuivat tielle. Oksien ali olisi niukin naukin mahtunut heppa, mutta kuski olisi jäänyt orrelle. Tulin alas ja johdatin joukkoni alta oksain, hankien. Kävelimme peräkukkoa sopivan kiveen juureen, josta kiipesin takaisin hevon lumiseen selkään. Jaa, mutta sehän olikin märkä.
Jatkoimme tarpomista. Itse kiinnitin hurmioituneen huomioni valoon, joka koristi metsää ihanasti. Maailma on kaunis tietystä kulmasta, jos ei ole nälkä tai väsy!

Muutaman sadan metrin päästä tilanne yllätti taas kokijansa. Lumisia oksia oli matalalla, mutta ne oli huidottavissa. Kuusenoksia. Huidon niitä innokkaasti samalla hevosta lähes umpihangessa ohjastaen ja lunta suustani sylkien. Vielä nauratti, vaikka hevonen pyrki raville. En lainkaan nähnyt olivatko koirat kenties kuolleet allemme, hukkuneet lumeen vai muuttaneet pois. En välittänyt, sillä kaula-aukostani oli sujahtanut lunta sisään. Perkele pääsi.

Saavutimme tienpätkän. Sitä kävellessämme kaivoin persettini alta kolmisen rekallista lunta. Käytännössä ihan jees, koska hevonen siinä puhdistui, mutta toisaalta, kuset-housussa -olo ei ole ihan makein olo. No ei sekään vielä mitn.
Kieppaistiin takaisin alkeelliselle polulle. Vastaan tuli hetimiten ryteikkö-kivikko, jonka läpi en halunnut kulkea ratsukkona. Jalkauduin. Sanoin hepalle: venttaas hetki. Se odotti keskittyneenä, että otin ohjat käteeni ja lähdin johdattamaan sitä umpirisukkoon, joka oli täynnä lunta. Sain käveltyä pari askelta, kunnes hokasin, että nyt heppa kompastuu ja horjahtaa ylitseni, vaan ei, se valitsikin viisaammin reitin ohitseni ja paahtoi polkua eteenpäin saavuttaen lopulta taas tasapainonsa. Tokihan minä siinä naamalleni menemään, jolloin ohjat kirposivat kädestäin. Polulla etunenässä meni siis hevoinen, perässään kaksi koiraa. Eivät ensi hätään näyttäneet kaipaavan ketään. Huutelin kaikesta huolimatta perään, että hei, mä maksan kaiken, odottakaa. Tämän kuultuaan ne ilman muuta pysähtyivät ja odottivat. Hevosen kohdalla saattoi syynä olla myös se, että ohja oli mennyt toisen jalan alta, joten se osasikin pidättää itseään.

Siitä sitten vain takasin selkään ja rallati-rallati. Ketään muuta ei naurattanut kuin minua. Voi että noi eläimet ei tajua miten hauskaa elämä on!

Varsauutinen: Pasin potkut mahassa havaittu! Emäntä suuntaa synnytyslaitokselle kolmen viikon kuluttua. Iik. Kuulemisiin!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kananmuna, jolla on korvat

Heippa taas täältä kasvatuslaitokselta!
 Olemme saavuttaneet mittakaavan, jossa satula alkaa tuntua hassulta kokkareelta hevosen selässä. Siinä määrin pulleaksi on heppa päätynyt. Yhtenä päivänä hän kökötti harjaamisen jälkeen omassa laatikossaan ja katseli tallin käytävää korvat hörössä. Ja miten olikin, että hän näytti AIVAN kananmunalta, jolla on korvat! Sellainen myönteinen kananmuna. Melko hellyyttävä. Sais aikaa hyvää matskua, jos munamies tulis ratsastamaan.
Munimiseen on nyt reilut kolme kuukautta.

Ystävämme Veevi (nimi muutettu) oli lukenut Maaningan Oriaseman sivuilta, että: "Lihava, kiiltävä ja ja virkeä emä tekee terveen varsan!" Siinäs näette! Pulleus on aseemme!

Ankaraa pohdintaa on aiheuttanut kenkien poisto/niiden jättäminen. Emännän kavio on melko säälittävä noin kasvun kannalta, ja siksipä oliskin kiehtovaa heittäytyä kengättömäksi. Josko se kavio siitä riehaantuisi kasvamaan aivan valtoimenaan.  Aloitin keskustelun Facebookissa. Sain noin 457 erilaista neuvoa, jotka kaikki perustuivat kokemuksiin ja kaikki olivat täysin toisistaan poikkeavia. Näiden neuvojen perusteella aion tehdä näin: gnpidhoihHF. Päätökseni pitää. Ihan turha tulla inttämään mitään.

Suoraan sanoen on ihan sama mistä hätääntyy, niin aihetta löytyy. Jos hätäännyn selkäännousemisesta, löydän sen tuhannen videota, jotka todistavat, että selkäännousu NÄIN KUTEN SINÄ TEET, tappaa hevosen hitaasti mutta varmasti ihan muutamassa vuodessa. Myös satula, joka saattoi vaikuttaa sopivalta viikolla 3, mutta hahaa, ripuli viikolla 4 aiheutti sen, että ei ole enää! Ettäs kehtaat!
Viimeisimmän tiedon mukaan MSM on turhinta kamaa purukumin jälkeen, joten antakaa olla! Syöttäkää vaikka rotille! Chian siemenet saattavat vaikuttaa hyviltä (meillä ei enää muuten pärjätä ilman), mutta TUHOAVAT SUOMALAISEN ALKUPERÄISLUONNON TUOMALLA MAAPERÄÄMME UUDEN, VIERAAN LAJIKKEEN. Tunnethan pistoksen sydänalassasi? Ei kuulu minkkikään Suomen luontoon, ja tässä sitä ollaan! Aivan kusessa. Mikään ei enää toimi!
Muistinko jo mainita kuolaimet? Ne ovat suorin mahdollinen tapa kiusata hevosta. Laitapa kuolaimet suuhun, niin siinä ollaan! Nöyryyttäjä! Tutkimusten mukaan kuolaimet aiheuttavat hevosen suussa kipua, mutta ilman kuolaimia kipua tuntuu myös! Eli kaikki remmit pois. Tutkimusten mukaan kaularemmi on paras vaihtoehto. Esim. näin.

Ehdotankin seuraavaa: ei ratsasteta enää hevosillamme. Ne kärsivät. Kouluratsastus on esteratsastajien mielestä sairasta kyntämistä ja esteratsastus taas kouluratsastajien mielestä varma tapa rikkoa hevonen ja tehdä se hulluksi. Kivusta. Ratkaisu on tämä: annetaan hevosten laiduntaa jättiläismäisessä saavissa, joka on helppo puhdistaa. Huuhdomme saavin viikottain, ettei missään ole kakkaa ja pissaa, koska se on kuonaa. Liikutetaan heppoja kannustamalla niitä juoksemaan saavin reunoja ylös ja alas. Näin saamme puhtaan sydämen. Ja hevosen.

Eimen.


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kehitys kehittyy!

Ahaa, siellä jo ihmetelläänkin, että miten näyttää niin oudolta tuo teksti? Aivan oikein! Vanha mäkki kuoli, ja tämä on uusi, millä nyt kirjoitan. AIVAN eri meininki. Kävin myös konsultilla, joka neuvoi miten tätä blogia tulisi kehittää. En yhtään tajunnut, kun hän puhui blogin ulkonäön kehittämisestä. Siis mitä.

Myös hevosen vatsa on kehittynyt. Onko hyvin vaikea sanoa kasvaako Pasi siellä kovaa vauhtia, koska maha on niin iso. Minäkin hellästi kuuntelin masua ihan väärästä paikasta, kunnes ohjattiin, että se varsa on kylläkin tuolla. Ok. Nooo, Pasin äiti voi kuitenkin hyvin, oli se varsa sitten vaikka kaviossa.

Jouluaattona ja joulupäivänä jätin eläimen heitteille. En uhrannut ajatustakaan hevoselle, koska itselläni oli liian kiire ahtaa paljon ruokaa ääntä kohti. Nytpähän tietää miltä se tuntuu, kun toinen ajattelee vain ruokaa. Sille tuli varmaan tosi paha mieli. Kostoksi vielä mentiinkin sitten jälkikasvun kanssa heti joulun perään intoa puhkuen tallille. Rakensin omin pikku kätösin "valjaat" juoksutusvyöstä ja sivuohjista. Niihin kiinnitettiin liinat, ja kah! Pulkkaralli saattoi alkaa. Lapsi pulkkaan, äiti kysyvän hevosen selkään ja kantapäätä kylkeen. Ongelmaksi muodostui uutukainen asukkaamme, australianpaimenkoira Bibsa, joka meni harrastuksesta täysin raiteiltaan. Hän koki tilanteen uhkaavaksi ja hyökki pulkan kimppuun. Paikoin koira ryntäsi hevon vierelle rähjäämään. Neuvoin pulkassa istuvaa lasta huitomaan koiraa raipalla, mutta sepä olikin hänestä kiva juttu. Sitten haukkailtiinkin sekä pulkkaa, että raippaa. Moisesta käytöksestä voi tietyissä piireissä joutua autoon istumaan.
Ihmisten ja hevosen mielestä pulkkakeissi oli jees, koiria jurppi. Ratkaisu: koirat autoon. Ensi kerralla otamme askeleen 2: suxet. Ensi kerralla pelaamme myös varmaan päälle ja myymme koirat eniten tarjoavalle. Tämä siis jos talvi ei ole vielä loppunut.

Kehittynyt on myös kisajärjestelmä, näemmä. Lueskelin sitä "kiinnostuneena" Hippoksesta, mutta en oikein tajunnut. Sitten luin uudestaan, enkä tajunnut vieläkään. Mikä siis muuttuu, jos aiempi luokitus on vaikkapa A-B-C-D ja nyt se on 1-2-3-4? Ai että voi ihminen olla yksinkertae! Mutta mukava.

Kävin postilaatikolla ensimmäisen kerran viikkoon. Ehkä. En nimittäin tiedä mikä päivä nyt on. Postilaatikossa lojui astutustodistus ja joulukortti Pasin isältä! Mä arvasin, että se oli oikeaa rakkautta! Pasin isä on nuori (Lissabon), mutta ei se välttämättä ole onnen tiellä. Ihan hyvinhän ne pärjää muutkin, esim. Mikael Jungner ja hänen 23v nuorempi kissansa. Pasin äiti on kuitenkin vain 11 vuotta miestään vanhempi.

No niin, nyt väsy käsi. Pakko saada suklaata. Moi.

perjantai 5. joulukuuta 2014

On aika hokkein, reikien!

Tervetuloa taas tänne hevoshassuttelun maailmaan!

Tänään tirskumme sille, että yhtenä päivänä on jäätä ja toisena kuraa.
Kolmantena voi hyvinkin olla pieni kinos, josta luonnollisestikin tulee tilsat.
Ja jos jollain on jo hokit JA tilsakumit, niin sanomattakin on selvää, että ne jäävät tarhaan, jonka syvyys lähenee jo metriä ja imukyky sitä keittiöpaperia, jossa on sisällä norsuja. Näillä keleillä ei voi voittaa!

On liian pimeätä luonnossa, liian lörtsöä kentällä, liian ruuhka maneesissa. Näillä keleillä on kätevintä olla työtön perijätär, jonka hevonen on vammainen ja sitä voi vain kävelyttää. Ratsastaminen on liian hankalaa ja raskasta. Tosin perijätär voisi ehkä käydä päiväsaikaan ratsastamassa, kun me muut ollaan töissä, jotta voidaan laittaa viimeisetkin pennimme siihen mudassa kierineeseen ripulihousuun, jonka loimi on taas repaleena. Mutta perijätär varmaan haluaa nukkua pitkään, koska masentaahan nämä kelit, ja hups, sitten onkin jo valo mennyt, ei ehtinyt maastoon, pakko mennä maneesiin, jaahas, koululaiset onkin ehtineet ensin, joutuu ponityttöjen sekaan, sehän on kauheaa jne.

Ei ole perijättärenkään elämä millään muotoa mutkatonta! Että sinänsä ihan sama, vaikka oma perintö onkin luokkaa huonot hampaat ja taipumus syöpään ja/tai juoppuhulluuteen.

Mutta. Taas on kaivettu siis elukka liejusta ja ruuvattu hälle kantahokit. Sen seurauksena ensimmäiset tuuletusaukot saapuivatkin jo takasääriin. Pikkusen se turvotti, mutta mitä sitä ontumaan. Veri roiskuen sitten hiihdeltiin pitkin maneesia. Hevosella oli virtaa ihan villiksi asti. Liekö kuppaus tehnyt hyvää, paha veri valui pois. Pitänee pistellä ihan itse lisää reikiä, jos se on silloin noin hyvä ratsastaa!

Muutamaa päivää myöhemmin turvotus oli laskenut, mutta vuohisnivel oli yhä vähän isompi kuin toinen. Sitäkään ei turhaan lähdetty ontumaan, joten olkoot. Näinä raskaushormonien täyttäminä päivinä mikään ei tunnu haittaavan. Kaikki on okei. Pasinkin liikkeet jo näkyy (ehkä, tai sitten se on ilmaa).

Jottei aika ihan pitkäksi kävisi, niin päätinpä yhtenä päivänä mennä koirien ja hepan kanssa luontoon. Kävin ensin laittamassa hevon kuntoon ja tulin sitten autolle ottamaan hurtat. No, nehän olivatkin lukinneet itsensä autoon, koska niiden omistaja oli jättänyt avaimet penkille. Kyllä siinä nauru maittoi, kun yritin hyppyyttää elikoita uudestaan avaimien päälle. Hassusti vaan ei ovi auennut. Läksin siitä sitten pelkän hevosen kera sinne kuuluisaan luontoon ja ajattelin, että ovi hoitaa itsensä auki. Ei hoitanut. Kippasin hevosen sisään, lainasin auton, jolla kurvasin kotiin hakemaan auton vara-avainta. Onnellisena sen löytymisestä kaahasin takaisin tallille ja autoni ovelle. Ei aukea. Mitä perkelettä, olisi joku kysynyt. Tallikaverini, sanotaan häntä vaikka Neroksi, sanoi, että vara-avaimessa on piiloavain, jolla oven saa auki. En tiennyt. Nyt tiedän. Viulut alkoivat soida. Avasin oven. Päästin koirat ulos. Olin voittaja.

Ensi kerralla kerron sitten jostain hassusta sattumuksesta, jos sellainen vaikka tulisi eteen. Heleijaa!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Koira ja hevonen, nuo eläinmaailman Sherlockit

Kyllä eläin on viisas. Tästä lähdetään.
Vietin syyspäivää menemällä eläimistöni kanssa luontoon. Koirat - vehnäterrieri ja aussi - kirmahtelivat iloisina jaloissa. Hepalle en laittanut satulaa, koska pulleus. Siellä on muuten melko kiikkerä tunnelma siellä selässä. Eipä ole juuri jalanpaikkoja tynnyrin ympärillä. Jos meinaa horjahtaa, niin kannattaa ennemminkin ottaa tukea polun varressa olevasta koivusta kuin hevosen harjasta. Mutta näillä siis mentiin.

Jokaisen luontopolkuilijan naamaa koristi keveä hymy, olihan sateeton ja sees syyspäivä. Äkkiä heppa tuhahtaa pariin otteeseen. Ymmärrän hänen haistaneen villin luonnon läsnäolon. Haukansilmäni havaitsi noin viiden metrin päässä kaksi hirveä, emän ja vasan. Mieti, Katja mieti. Keräsin ohjat ja aloitin täysin perusteettoman puolipidätteiden sarjan, samalla kylkiä kantapäillä naputellen. Kyytipojaksi valitsin laulun. Jatkoin siis polulla kulkua hevoseni liikettä melkoisesti häiriten ja kaikkia mahdollisia ysärihittejä laulaen, ajatuksena että a) heppa unohtaisi villieläimet ja b) hirvet peljästyisivät lauluani. Kohta a) toteutui. Hevonen unohti hirvet ja keskittyi miettimään mitä minä haluan. Bailandoo, bailandoo! kimitin. Sen sijaan hirvet eivät hievahtaneetkaan. Siirryin vihellykseen. Huulet ruvella vislasin muina Erkki Junkkarisina, jotta hirvet ymmärtäisivät järkyttyä edes vähän. No ei. Kuulovammaisia hirviä olivat ne.

Loppu hyvin: pysyin selässä, kukaan ei seonnut/kadonnut/karannut/syönyt ketään. Kiinnostavinta toki oli se, että KOIRAT EIVÄT HUOMANNEET MITÄÄN. HIRVET OLIVAT VIIDEN METRIN PÄÄSSÄ. Vehnäterrieri ei ammattinsa puolesta tietenkään huomaa kuin lätäköitä (hyi), mutta että Australianpaimenkoira! Ei sanaakaan, ei katsettakaan! Koirien 100-kertaa parempi hajuaisti on pelkkä myytti. Ei näillä koirilla kyllä lohikäärmeitä vastaan taistella. Onneksi hevonen ei tiedä sitä.

Jos suutuspäissäni jätän eläimeni luonnon armoille, ne kuolevat alle vuorokaudessa. Sillä on hyvä uhitella, jos alkavat ryppyillä.

No, nyt kun olen päättänyt yhä pitää nuo kuomat, olenkin innostunut uudesta tuotteesta. Ensin syötin hepalle MSM.ää, sitten koirille ja nyt itselleni. Se on jo vanha vitsi, mutta uusi on ghia-siemenet. Siirryimme koko porukka kertaheitolla laatupaskaan! Siinäpä vasta suolistoa hellivä murunen. On meinaan kiva kun valkoisella hevosella ei ole enää housut kakassa.

Näillä puheilla elämässä eteenpäin. Terveiset metsien hirville!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Masussa asuu Pasi!

Jumankekka, nyt se on sitten nähty. Ihana eläinlääkärinainen karautti viime keskiviikkona väkevällä autollaan tallimme pihaan ja otti välineet esiin. "Missäs kattellaan," kysyi Mukava Eläinlääkäri ja ohjasin hänet tallin käytävälle. Iik, mietin minä ja yritin olla tärisemättä. Epäonnistuin.
Onneksi hevonen tajusi missä mennään. Hän seisoi kuin tatti, kun Mukava Eläinlääkäri sujautti käsivartensa emäntämme sinne. "Joko emäntä on syönyt rantapallon tai sitten täällä on Pasi, " kuului diagnoosi. Rantapalloa sille ei ole annettu (olisi toki syönyt sen, jos olisi), joten kyseessä lienee Pasi. AAAAAAAAAAAA!

Siirryimme kuvausvaiheeseen. Kuvassa näkyy harmaata verhoa, joka on hevosen laps. Sitten siellä näkyy harmaa sammakko, joka on Pasin pää! On myös pallo, joka on Pasin silmä! Sukupuolta ei ruvettu kaivelemaan, koska oletettavasti hevosen mielestä ultralla kaivelu ei ole ihan yhtä makeeta kuin meidän mielestä. Oli miten oli, se on Pasi.

Nimeen päädyimme lapseni kanssa eräällä maastolenkillä. Olimme havainnoineet, että laadukkaiden hevosten nimissä on monesti numeroita, esim II. Kokeilimme mahdollisuutta, että varsa olisi nimeltään Heavenly Surprise 1,5. Heavenly siksi, että äiti on Up to heaven, Surprise siksi, että onhan se jännä. Kuulostelimme nimeä ja totesimme, että ei kuulosta hyvältä olympialaisissa. Hukkuu massaan. Esimerkkinä vaikkapa Möet&Chandon Fil D'Argent, taisi olla Pessoan pappa kun sillä aikanaan kaahaili. Melko jämerä nimi kopukalla, mutta raskas. Tulimme siihen tulokseen, että Pasi jää mieleen. Lapseni ilmoittautui jo Pasin kanssa vuoden 2024 kesäolympialaisiin (eikö niihin voi vain ilmoittautua?). Onpahan sekin hoidettu, ettei aina jää viime tippaan.

Pasin äiti voi hyvin ja viihtyy jopa ratsastettavana. Näin ei aina ole ollut tilanne ennen raskautta. Vararatsastajani Vyyvi (nimi muutettu) kävi eilen tammaa höykyttämässä, sillä he ovat yksissä tuumin suuntaamassa Pyhään Yrjöön. Itse olen sitä mieltä, että tuon kokoinen eläin ei Yrjöön mahdu. Tulee masu pahan kerran vastaan. Oli miten oli, askel kulkee ja urheilu tuntuu kiinnostavan!

Ensi kerralla keskustelemme siitä, kummat ovat tyhmempiä, koirat vai hevoset. Siihen asti, hei!