perjantai 4. huhtikuuta 2014

Matkalla olympialaisiin vol2

Upeeta hommaa tää keväthomma!
Eilenkin jysäytin hepan kanssa ULKOkentälle ja jouduin kuulkaa piakkoin riisumaan takin, kun oli niin kuuma. ULKONA! Aivan hienoa.

Harjoitteemme oli perinteinen: ensin ravia niin hiljaa, että kävelijät menee ohi. Keventäminen on välttämätöntä, koska ei siinä voi istua. Se on myös haasteellista, koska se on niin hidasta. Ravia hiljaa siksi, että ei se mene sen kovempaa. Sitten pikku laukat, pitkällä jalalla ja kaulalla. Keveät kiihdytykset portin kohdalla, ettei herää kuvitelma, että oltais lopettelemassa ja pääsis kotiin syömään. Jotenkin aina portin kohdalla on hevosella se "ai niin, mullahan on kana uunissa" -ilme. Ei ole, heppa hyvä. Nyt me urheilemme.

Ns. alkuverkan jälkeen aletaan ns. yrittää jotain. Usein se on eteenpäinmeno. Tai taivuttelu. Yhtä kaikki, kumpikaan ei onnistu ennen kuin heppa jotenkin loksahtaa kohdilleen. Sitten se tapahtuu, yleensä kulmassa. Se vaan nappaa ulko-ohjan ja toteaa: ok. Sen jälkeen avo-, sulku-, koottu-, lisätty-, ja kaikki muutkin ravit ja laukat onnistuu muitta mutkitta ja intoa puhkuen. Silloin on nimittäin kiva katsella hevosen selästä ympärilleen ja hymyillä muille. Meillä onnistuu, mites teillä?

Kaikki tämähän tähtää tietenkin siihen, että menemme sunnuntaina kisoihin. Hyppäämme estehiä, ja koska on vuoden ensimmäiset kisat kyseessä, aloitamme maltillisesti. Oman jännitykseni vuoksi aloitamme korkeudesta 80 ja varsinaiseen suoritukseen tähtäämme luokassa 90.
Olen kisajännittäjä. Hevonen menee kaiken vaikka takaperin, mutta minä kuolen jännitykseen. Kohta on sekin nähty, kun hevonen hyppää radan jännitykseen kuollut ratsastaja selässään.
Mahtavat näistä kisoista tekee se, että lapseni osallistuu samaan luokkaan, toki eri hepalla. Sydän pysähtyy taas.

Valtavan suuri kysymys on se, että miten tuhlaan perjantain ja lauantain? Maastoilenko, juoksutanko, ratsastanko pyöreäksi, kävelenkö? Meidän heppa ei levossa kerää kuin kiitoksia tyhjäksi syödystä karsinasta. Ei korttakaan. Energiaa kuluu siihen syömiseen niin, ettei sitä sitten jääkään yli. Kauempaakin tulevat katsomaan meidän kopukkaa, joka on yksi kaikkien aikojen nopeimmista ja tehokkaimmista syöjistä. Meillä ei ruuan kanssa pelleillä.
Eli: pitäisi kerätä forcea sunnuntaihin, mutta miten.
Ehkä keskityn tekemään itse mentaaliharjoituksia ja annan hevosen keskittyä siihen, minkä se osaa: syömiseen. (Ja hyppäämiseen, taivaan kiitos!)

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Ratsastus vai terveys - onko se joku valinta

Ihan karmeeta. Selkään sattuu aina ratsastamisen jälkeen. Tätä on nyt jatkunut puolisen vuotta. Olen itse diagnosoinut itseni lopullisesti menetetyksi ihmisraunioksi, pelkäksi kuvaksi ihmisestä. Ja hevosparka, mitä luulette meneekö se hyvin, kun selässä vaikeroi vanha, vammainen ihminen? Ei mene ei. Kyllä, käyn säännöllisesti osteopaatilla, joka on maailman paras. Itse asiassa aion piakkoin muuttaa osteopaatin luo. Hänen vaimonsa, kaksi lastaan ja kaksi koiraansa eivät varmaan pane hanttiin. Tai omat lapseni, jotka jäävät yksin asumaan. Hyvin ne pärjää! Suomihan tämä on. Pitää omistaan huolta.

Haha! Luulitte tietenkin, että tähän jäi. Ei jäänyt. Jatkoin satulan etsintää. Ja kah: sopiva kai löytyikin. Laajan gallupin myötä hevoselle hyvä ja, herra paratkoon, taivaallinen minulle. Mutta ongelmat ovat edelleen olemassa. Edellinen penkki väänsi persukseni jotenkin niin ihmeelliseen asentoon, että olen edelleen ihan vamokki. Valmentaja kimittää, että miks ei sun lantio jousta. Mistä minä tiedän, kysy siltä. Annan koko ajan komentoja, mutta ei se jousta. Ehkä sitä ei vaan enää ole. Arvatkaa miten tyhmältä tuntuu paiskautua satulassa sinne tänne, kun lantio ei jousta. Tosi tyhmältä.

Ja ei kun toimeen: tuli kaunis sunnuntai ja minulla oli kutakuinkin 20 karsinaa siivottavana. Sehän on hyvää jumppaa! Kunto kohoaa! Hiki lentää! Ja siihen päälle puolentoista tunnin estetreenit. Tiedän, teidän HC-hevosammattilaisten mielestä se on alkulämmittely, mutta muistutan tässä, että olen sisätyötä tekevä 45-vuotias ihminen. Jotenka. Oli ns. mehut poissa sen päivän jäljiltä. Illalla makasin tahdottomana soffalla, kunnes huomasin, että enhän pääsekään enää pois sieltä. Kappas, että selkä oli jämähtänyt. Mikä yllätys. Lihasrelaksanttia suupieleen ja zzz. Aamulla tilanne oli parempi, mutta ei missään nimessä hyvä. Hain lääkäriltä 5000000000 milligrammaisia buranoita ja tein niistä kakkuja. Tuli parempi olo. Organisoin hevoselle ratsastajan. Hän viestitti: ihana hevonen! Upeassa peräänannossa jo karsinassa ja blääblääblää. Selvä. Ymmärrän.
Kuka ostaa hevosen? Saa satulan kaupan päälle. Itse muutan selkäparantolaan loppuelämäksi ja alan kirjoittaa runoutta. Kuulemiin.

(Tämän jälkeen tapahtunutta: osteopaatti kyllästyi suoristelemaan minua ja antoi henkilökohtaisen kahvakuulaohjaajan numeron. Tulee loppuviikosta neuvomaan miten selkä alkaa kestää. Kerron sitten tuonnempana ketä sattuu ja mihin, moi.)

tiistai 11. helmikuuta 2014

Omatunto pyrkii harrastamisen tielle

Omatuntoni on alkanut iän myötä muodikkaasti kolkuttaa.
Olin hiljattain työpaikassa, jossa oli päntiöittäin ympäristö-tiedostavia ihmisiä. Heillä oli ns. ilmastonmuutos hallussa. Kuulin usein minkä kokoisia hiilijalanjälkiä kukakin jätti mihinkin ja miten kivan pieniä ne olivat. Autottomuus oli oletusarvo. Hiipivä synkkyys astui elämääni.

Olin haaveillut jo pitkään väkevästä ja taloudellisesti järkevästä vetoatuosta. Olisi niin kiva vedellä hevosta kopissa pitkin turuja. Surffatessani yön hiljaisina tunteina netissä pääsin automaailmaan hienosti kiinni. Tajusin, että voin olla joko a) ekologinen, b) väkevä, c) taloudelllinen tai d) öky. Yhdistelmää ei ole.

Jos haluan väkevän vetoauton, se vie noin 400 tuhatta litraa polttoainetta sadalla ja tuhoaa luonnon ennen kuin ehdin illalla kotiin ajeluttamasta hevostani. Jos haluan vain VÄKEVÄHKÖN vetoauton, on aina olemassa riski, että se ei jaksakaan mäkeä ylös. Tai että sen myyntihinta on sopivasti yli sadan tuhannen, jolloin se on öky. Taloudellinen auto ei jaksa vetää tai on ainakin ruma. Ekologisesti mietittynä jätän auton ostamatta ja pyöräilen tallille 20 kilometriä suuntaansa.  Ei onnistu, koska minulla ei ole polkupyörää. Huoleni kasvaa mittasuhteisiin, joka saa minut päätymään hybridiin. Sillä ei vedetä edes pulkkaa, mutta se vie minut mahdollisimman edullisesti tallille. Ja voi kun ongelmat päättyisivätkin tähän.

Säälin nimittäin hevosta, koska sillä ratsastetaan. Olen koko 30-vuotisen ratsastusurani ajan kamppaillut asian kanssa. Tasaisin väliajoin mietin, millä ihmeen oikeudella komentelen hevosta huvikseni pitkin maneesia. Millä valtuuksilla laitan sille rautaa suuhun ja sitten nyhdän naruista. Tai koputtelen kylkiä kannuksilla. Kyetäkseni ratsastamaan kunnolla omatunto on ensin hiljennettävä. Toisinaan se ei onnistu. Silloin hyppään paljaaseen selkään (niin kuin se olisi jotenkin ystävällisempää hevoselle) ja lähden maastoon haahuilemaan. Tällöin koen tarjoavani hevoselle mahdollisuuden nauttia elämästään, vaikka nauttija olenkin varmaan itse asiassa minä.

Aina kun joku asialle vihkiytymätön kysyy minulta, että eikö ratsastus ole eläinrääkkäystä, tunnen piston sydämessäni. En tosiaankaan tiedä. Toivottavasti ei.

Loppukevennykseksi todettakoon, että olemme tallikavereiden kanssa makustelleet monesti ajatuksella, että päästäisimme hevoset luontoon ja jättäisimme ne sinne. Kävisimme toisinaan katsomassa kuinka ne rakentavat pesiään ja haalivat murkinaa. Hevosen katseesta saattaisi tosin tuolloin löytyä vieläkin suurempi kysymysmerkki kuin nykyään.




torstai 23. tammikuuta 2014

Hevosnaattori et moi

Muistan sen kun jepstödein, kun vuonna 1984 ratsastuksenopettajani sanoi valmennusryhmällensä näin:  teistä vain yhdellä on hyvä istunta ja se on xx. Henkilön nimeä en muista, hevosta en muista, hyvä jos tallin muistan, mutta sen muistan, että se en ollut minä. Opettaja ei varmaankaan tarkoittanut, että istuntani on huonouden ytimessä, mutta siltä se kuulosti, kun yksi oli ylitse muiden. Niin kuin asia nyt yleensä on, oli kyse ihan mistä vaan. Yksi on enemmän/parempi kuin muut. Meikäläinen aloitti siitä päivästä armottoman huolenakannon. Istuntani on onnellisuuteni este.

Kuin tilauksesta eteeni tuli loppuvuonna 2013 talli, jonka sisältä löytyi ratsastussimulaattori. Toivuttuani säädettävästä kypärästä (miten voi neronleimauksen saaminen kestää kymmeniä vuosia), olin aivan ihastuksissani tästä vehkeestä. Etenin viisaan varovaisesti ja liityin ensin mukaan istuntaryhmään. (http://www.equstom.fi/) Kuuntelimme ensin oikein hyvää ja analyyttista puhetta istunnasta ja etsimme mm. istuinluita. Sen jälkeen menimme oikeiden hevosten selkään. Oikea hevonen ei ensin meinannut liikkua mihinkään, mutta kun otin vertaansa vailla olevat ohjeet käyttööni, altanikin löytyi mitä hienoin hevo. Olen nero, tuumasin. Ongelma ratkaistu.

Ja sitten kotiharjoituksiin. Koulusatula selkään ja jalat pitkiksi. Ähisin ja jumpsutin ainakin tunnin oman hevosen kanssa sitä kuuluisaa rentoutta hakien - turhaan. Kopukka tiiraili yläkautta silmiin, takapää eli omaa elämäänsä kuin sukkahousut tuulessa, ja vauhti oli vaarallisen hidas. Sen lisäksi meinasin pudota ihan vaan liiasta yrittämisestä. Ravissa. Mihin jäi nerous?

Ja ei kun varaamaan aikaa simulaattoriin. Tyttäreni halusi lähteä katsomaan. "Äiti, mikä päivä sulla on se naattori" ja "et sitte nolaa mua siellä" -lauseet antoivat potkua tulevaan. Olimme puolittaneet naattori-tunnin työkaverin kanssa. Työkaverini otti ensin naattorin hallintaansa. Näytti törkeän hyvältä. Olin jo ottaa  puhelun olympialaisiin. Sitten menin itse selkään.

Naattorin liikkeet olivat isohkot, mutta hyvin tasaiset. Minun hevoseni ei ole isoliikkeinen eikä tasainen. Naattoria ei tarvinnut ajaa eteen, minun hevostani pitää. Kunnes sitä pitää pidättää. Naattoria ei tarvitse.
Istuntani näytti aivan mahtavalta, eikä lastakaan hävettänyt! Tuijottelin itseäni peilistä. Sain muistoksi lipukkeen, jonka mukaan pysyn keskellä hevosta ja apuni ovat melko lailla tasan oikealla ja vasemmalla. Olin kiitollinen ja taitava.

Ongelmani ovat enää nämä: mitä sitten, kun hevosta pitää ajaa eteen? Täydellinen istuntani häiriintyy. Mitä sitten, kun hevonen vertyy hitaasti? Istuntani häiriintyy. Mitä sitten, kun pukkilaukka tulee kohdalle? Vaikea istua hienosti. Mitä sitten, kun hevonen kääntyy/ei käänny liian nopeasti? Miten silloin istutaan hyvin? Mitä sitten kun hevonen ei taivu? Mitä sitten kun on kiima? Siis hevosella.

Nämä kun selvitän, olen ratsastajana valmis ja ilmoittaudun olympialaisiin.

T. Nimim. Eiköhän tämä ole jo taputeltu

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Kaulakkain, kakkoja korjaillen uuteen vuoteen!

Ystävät, toverit. Olemme tulleet pisteeseen, jossa kukaan elollinen ei pysty olemaan. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen on harmaata, sataa räntää/vettä ja väsyttää. Hevonen on juuttunut mutaan ja loimestakin näyttää jo satavan sisään. Ihminen vääntäytyy joka päivän töiden jälkeen tallille mennäkseen hevosensa kanssa - niin - maneesiin. No kappas, saman liikkeen on tehnyt 30 muutakin ratsukkoa. Joista neljällä on tunti. Kahden eri opettajan opastuksella.

Koska laji on mukava ja sen harrastaminen on kivaa, kaikki ratsastelevat ympäri maneesia sulassa sovussa. Hevoset ottavat takapäätä alle ja kaula kaartuu. Ratsastajien istunta muovautuu pelkästä mielihyvästä rennommaksi ja oikeammaksi. Raippoja ei tarvita - hevonen kulkee pohkeen edessä. Ei takana, eikä päällä, vaan edessä. Huolellisesti klipatut hevoset kulkevat onnellisina loppukäyntiään enkkufiltit lepattaen. Jokaisella ratsastajalla on kypärä. Lapsia autetaan, aikuiset huomioivat pienempiä. Maneesiin tulijoita tervehditään iloisesti. Ovia tarjoudutaan avaamaan ja sulkemaan, vapaakätiset korjailevat kakkoja.
Joku kysyy neuvoa hevosensa käsittelyyn. Osaavampi antaa kätevän vinkin, jonka jälkeen kaikki sujuu kuin tanssi.
Kaulakkain nauraen ratsukot posituvat maneesista. Viimeinen sammuttaa valot.

Ja sitten heräsin ja päästin kissan sisään.

Onko ylläoleva kuva kuin valokuva juuri sinun tallisi maneesista klo 18-20 arki-iltana? Onneksi olkoon. Ymmärrätkö miten onnekas olet? Ja kun ehdit, laitahan viestiä niin me kaikki muuta 250 000 tullaan opintomatkalle teidän tallille. Siitähän tässä kuitenkin on kyse: että opittaisiin toimimaan yhdessä, eikä yksilöinä. Yksilöinähän me ollaan jokainen jo aivan lyömättömiä. Vielä kun saataisiin se yhteisöllisyys hieraistua kasaan.

Hyvin moni ikäiseni nainen (19v) käy tallilla kuin juoppo: unohtaakseen hetkeksi kaiken muun. Muualla elämässä saattaa olla hyvinkin haasteellista shittiä poljettavana ja talli tarjoaa voimauttavan pakopaikan. Tallikaverit ovat kohtalotovereita - heilläkin on suhde yhteen kopukkaan. Suhde hevoseen on tietenkin se tärkein juttu, mutta väittäisin, että voimaantuminen saavuttaa maksimin, jos tallikaverit ovat myös ihmisiä paikallaan. Se tunne, että kuuluu vikoineen päivineen porukkaan, on upea. Saa kerrankin olla se, mikä oikeasti on, eikä tarvitse esittää viisaampaa/siistimpää/taitavampaa/huolitellumpaa/napakampaa jne.

Itse olen ajatellut näin uuden vuoden kunniaksi olla se, joka ei narise tallilla.Eikä tee edes tiukkaa.

Hyvää uutta vuotta itse kuhunkin laatikkoon!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Hevonen kekkuloi, tehkää jotain!

Pikku pakkaset ovat saapuneet. Eivät ihan joka päivä, mutta silloin tällöin. En tiedä teistä, mutta meidän kopukka on aina pakkasella pikkuisen dynaamisempi. Juoksuttaessa saattaa potkaista vallan takakavioilla ilmaan ja ottaa jokusen kaahausaskeleen. Yleensä lopettaa kun komennetaan. Väsähtää pian.

On käynyt niinkin, että olen selässä, kun äkkinäinen pakkasen taju iskee. Vasta reilu viikko sitten purin pölyä, kun hevosen riemu tulvi yli. Henkilökohtaisesti en ole tottunut murtamaan omia tai toisten luita, joten putsasin housuni ja kiipesin takaisin selkään. Perse oli kipeimmillään seuraavana päivänä. Mutta hei - se on vaan perse! Niitä sää nykyään kaupastakin.

Pureutukaamme siihen, mikä hevosia vaivaa, kun ne riehuvat. Tilanne: hevonen pukittelee ja ottaa lähdöt maneesissa.
Tulkinnat ja käyttöohjeet:
A) Se on kipeä. Se haluaa pakoon. Tule alas ja vie hevo lääkäriin.
B) Se on virmalla tuulella ja haluaa osoittaa sen. Ei osaa puhua, niin pukittaa. Se on hevosen huumoria. Istu tiukasti je pidä suunta eteenpäin. Hyödynnä seiniä etsiessäsi jarrua.
C) Se sekoaa muista hevosista. Poistu alueelta äläkä palaa ennen kuin hevosesi on ollut tekemisissä muiden hevosetn kanssa. Hevosen kuuluu kestää toisia hevosia, koska ne ovat sen lajitovereita. Onko se joskus aiemmin päässyt tutustumaan muihin hevosiin? Aloita harjoittelu.
D) Se on hullu. Tule alas. Kuka sen on hulluksi tehnyt? Selvitä asia ja korjaa tilanne jos se on korjattavissa. Jos ei, laita pataan. Vilkkuvat silmänavalkuaiset eivät ole ilo kellekään.
E) Laita tähän oma tulkintasi ja kerro käyttöohjeet.

Uskon, että vaikka kehitymme hevostenymmärrystaidoissamme kuinka pitkälle, joudumme aina kestämään x määrää pukkeja ja lähtöjä. Hevonenhan on tiettävästi eläin. Eläimiä ei voi koskaan hallita kokonaan. Mitä sen sijaan VOI hallita, on oma pelko. Mitä enemmän tietää, sitä vähemmän pelkää, eikö? Jos hevonen on kerran vetänyt lennokkaan pukkisarjan, ei se välttämättä tarkoita, että se harrastaa sitä vakituisesti. Ei sitä myöskään kannata pelätä aamusta iltaan. Silloinhan harrastuksesta tulee kovin rasittava ja tennis alkaa vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Jos pidät hevosista, opettele lukemaan niitä. Se ei ole kovin vaikeaa.

Pohjaviiva: älkää pelätkö hevosianne! Nehän pelkäävät jo valmiiksi yhtä ja toista ja jos tekin alatte pelätä, niin siitähän syntyy yksi massiivinen kauhugalleria.

Onnen vuotta kaikille ja härligen joulu!

T. Unski & Emäntä, sulassa sovussa

torstai 28. marraskuuta 2013

Ratsasta pohkeella sitä ohjaa vasten

Terveisiä urpojen planeetalta.

Eilinen ratsastus meni kivasti. Olen varma, että tähän on tultu, koska olen muistanut RATSASTAA, RATSASTAA, RATSASTAA. Olen melko varmasti myös muistanut, että liike lähtee takaa, että se takapää pitää saada ensin liikkeelle. Uskon, myös, että rento istunta ja kevyet kädet ovat ajaneet minut tähän pisteeseen. Muistin saletisti myös pitää selän suorana ja heels down. En kai muuten voisi onnistua?

Vuosia sitten kerran kävi niin, että ähersin kuin suuri ähertäjä tunnilla hevosen selässä. Onnekseni en muista mitä liikettä siinä kovasti yritettiin, mutta epäonnistuminen oli tosiasia. Kysyin opettajalta mitä ihmettä nyt pitää tehdä. Opettaja sanoi - kaiketi lannistuneena - että: RATSASTA PAREMMIN.
Ok, tuumasin. Olisit heti sanonut. Nyt alankin.

Eilen jouduin todistamaan hieman vastaavanalaista tapahtumaa. Ystäväni neuvoi hyvää tarkoittaen lasta, joka ratsasti heikosti koulutetulla, nuorella ponilla. Neuvo kuului näin: RATSASTA POHKEELLA KOHTI OHJAA. Lapsi ei tietenkään sanonut mitään, koska hän kaiketi ratsasti pohkeella kohti ohjaa. Minä sen sijaan kiivastuin ja vaadin selitystä. Mitä ihmettä se tarkoittaa ihmiselle, joka on vasta tasapainonsa alkulähteillä? Miten se tehdään, jos poni kiemurtelee, oma istunta on vielä hakusessa ja laukka on edelleen hieman jännä elementti? Ja ennen kaikkea: jos minä en tajua sitä about vieläkään, niin tajuaako lapsi?
Kaveri katseli silmät suurina. Ei hän tiennyt, etten ymmärrä.

Uskon, että monet ratsastuksenopettajien kliseet ovat oppilaille täyttä hepreaa. Jos kopukka ei potkimallakaan kulje, en usko, että vielä kovempi potkiminen parantaa ratsastajan taitoja tai ratsukon yhteistyötä. Jos ihmisen motoriikka ei ole kauhean vahva, se ei muutu sellaiseksi seikkaperäisillä neuvoilla. Avuksi tarvitaan mielikuvia. Parhaan mielikuvavinkin sain ystävältäni Ville Virtaselta (namedrop). Hän kehotti minua ajattelemaan, että oma kroppani on vyötäröstä alaspäin hevosta ja vyötäröstä ylöspäin ihmistä. Sen hokaaminen on auttanut minua satatuhattamiljoonaa kertaa paremmin, kuin "kädet hiljaa" tai "ratsasta takaa eteen". Mikä h***vetin kädet hiljaa? Mihin muuhun ratsastaisin, kuin eteen? Miksi käsien pitää olla oppilaalla hiljaa, mutta opettajalla ei? Miksi istunta on niin vaikea asia? Siksi, kun toisen ihmisen kroppaan ei voi mennä. Pitää kertoa MILTÄ SEN KUULUU TUNTUA, kun ollaan jäljillä.

Mä en kestä. Lähden tästä jatkamaan harjoituksia. Aion rentouttaa jalan ja istua joustavasti istuinluilla niin, etten purista millään mistään. Olen samalla kevyt, mutta päättäväinen. Kuulemiin.