Motivaatio hukassa

Luin joku aika sitten suunnistaja Minna Kaupista juttua lehdestä. Minnalla oli palanut päreet koko suunnistukseen ja oli motivaatio hukassa. Olipa ilahduttavaa! Tyyppi on ehkä maailman kaunein ja parisuhteessaan onnellisin ja maailman paras suunnistaja, mutta silti toisinaan korpeaa. Eli ehkä on ihan ok, jos itelläkin toisinaan loppuu ns. virta. Hevonen on viimeisen kuukauden aikana mennyt kolme kertaa hienosti, joka on n. 3 kertaa enemmän kuin viimeisen puolen vuoden sisällä. Käy mielessä, että voisin ratsastella helpommallakin hevosella. Mutta sitten taas tänään, kun menin ennen töihin lähtöä harjailemaan elukkaa ja syöttelin sille pikkusen vihertävää, niin tajusin, että tästä sitä maksetaan. Siitä, kun naama vääntyy hymyyn itsellä ja hepalla. Koira haukotteli vieressä. Life <3

Mutta kun selkäänkin pitäis mennä. Ja siellä alkaa ahdistaa a) oma kyvyttömyyden tunne ja b) pelko siitä, että kopukalla ei oikeasti ole kaikki okei ja se on siksi niin hidas syttymään. Ehkä pitäis vaan hiljentää tunnepuoli ja ratsastaa hiukka riuskemmin.

Lapselleni tuumailin ääneen, että onpa kummallinen toi meidän heppa. Lapsi katsoi mua aivan kyllästyneenä ja totesi: "No kai se nyt on kummallinen, kun se on yksisarvinen, eikä mikään tavallinen hevonen!" Aivan! Sillä on vaan niin huono kavion laatu, että sarvi on kulunut käytössä (!) pois. Kysyin kengittäjä-Jaskaltakin, että rakentaako hän tarvittaessa uuden sarven. Tuumasi, että jos hinnasta sovitaan, niin uusi sarvi järjestyy. Näin ne asiat lutviutuu.

Apråpåå, olin vkonloppuna katsomassa ponien estekisoja Laaksolla. Päätin, etten enää käy hevosten estekisoja katsomassa ollenkaan. Ponien touhu on huomattavasti mukaansatempaavampaa! Karmea vauhti, aivan yllättävät käänteet, draama, äidit, pikkusiskot, isoveljet, koirat ja tuuheat ponit. Ihan ykköskamaa! Kausikortti tänne ja vähän hitaasti!

Nymmä meen töihin lukeen uutisia. Heippa.

Takaisin lähtöpisteeseen

Terve taas!

Arvatkaa onko satulaa? No ei. Olen monta kokeillut ja saanut myös kuulla, että jos istuntani olisi parempi, satulakin voisi löytyä. Sillä ei kaiketi ole mitään merkitystä, että jalkani ovat pitkät kuin perkule. Minulla on myös kuulemma selkäongelmia, koska selkäni kipeytyy satulasta, joka kippaa taakse. Hmm. Itseensä meneminen ei ole aina ihan helppoa. Totaalisen paskuuden myöntäminen ei myöskään ole kamalan helppoa. Mutta tässä sitä ollaan: takaisin kohdassa syyskuu, 1977. Menen bussilla Poni-Hakaan. Seison koko matkan bussissa, etten vaan unohda jäädä pois oikealla pysäkillä. Kypärä on valmiiksi päässä ja raippa kädessä. Jalassa verkkarit ja kumisaappaat. Juoksen koko matkan pysäkiltä tallille ja olen aina tunnin etuajassa. Ratsastamme poneilla, joiden suurinta hupia on ryhmittyä keskelle kenttää niin, ettei pohkeita saa annettua. Sitten ne ei liikkuneet mihinkään. Ja me huudettiin, että nää ei mee, opettaja! Krisse Fagerström huusi, että ratsastakaa niitä poneja.

Ensi viikolla alkaa harjootukset. Jäänköhän luokalle? Kerron sitten.

Oltiin muuten Viikissä Jaskalla sairaskengityksessä. Kengittäjä kysyy heti ovella: ahaa, haluat, että höylään kavioita hieman pidemmiksi? Aivan. Sitä juuri. Ne oli pikkusen lyhyenlännät, eikä kopukka kulkenut eteen. Jaska sanoi, että eihän noilla pääse, sitä sattuu aina kun kavio osuu maahan. Auts! Aika karmivaa. Nyt alkoi sen päivänen kasvatus, 10 viikon päästä mennään uudestaan. Montakohan kertaa kengät joudutaan nakuttelemaan takas kii?

Juu, ja ihan hirveä kohtalo tuli vastaan siellä klinikalla. Yks kaveri oli lastaustilanteessa noussu pystyyn ja kaatunut selälleen: säkä murtunut. Olipa törkeän näköinen säkä siinä! Kävipä meillä säkä, ettei käyny noin. Hahhahaaa! Huumoria! Tajusitteko? Säkä!

Ruokaohjeetkin saatiin, se menee näin: joka päivä annos LAADUKASTA kivennäistä, suolaa ja bitoiinia ja perusrehua. That's it. Kassotaan, kuinka käy.

Nyt pittää mennä, väsyttää niin että pyörryn. Tarina jatkuu. Kävelen Jofa-kypärä päässä takaisin bussipysäkille. Tunti on mennyt ihan päin penaalia, mutta silti on viikon paras päivä.

Tallilla on säännöt

Meidän tallilla on erinäisiä sääntöjä. Niin pitääkin. Eivät varmaan eroa liiemmin muiden tallien säännöistä. Nyt en juuri muista mitä sääntöjä meillä on paitsi että esteitä ei saa jättää maneesiin, kun on lopettanut hyppäämisen. Eikä hevosta saa juoksuttaa vapaana, koska maneesin peilit saattaa hajota. Muttamutta. Miten pureutua tallin tunnelman ytimeen? Olen miettinyt tätä paljon. Joidenkin mielestä tallilla on tärkeintä, että kaikki tekevät niin kuin säännöissä lukee. Joidenkin mielestä taas tärkeintä on se, että hommat hoidetaan ja ollaan avuliaita ja ystävällisiä. Minä kuulun tähän viimeiseen ryhmään. Olenkin hamotellut tällaista, henkilökohtaista tallin sääntötaulua:

1. Tervehdi muita tallilllakävijöitä. Älä saa raivaria, jos toinen ei vastaa tervehdykseen, hän saattaa olla kuulovammainen. (tapahtunut, tunsin itseni TODELLA idiootiksi)

2. Jos mietit, kommentoisinko toisen toimintaa vai kysyisinkö "Hei, tarviitko apua", valitse jälkimmäinen.

3. Korosta nuorelle ikäpolvelle, että toisten auttaminen, kakkojen korjaaminen, loimen kerääminen hevosen jaloista, hevosen kiinnipitäminen, kun ratsastaja käy pissalla, on kaikki kotiinpäin. Myös esteiden kanniskelu. Vaikka ne eivät olisi omia.

4. Hyvä hevosmiestaito on sata kertaa parempi taito kuin hyvä ratsastustaito. Sen avulla eliminoidaan vaaralliset tilanteet tai jopa selvitään niistä. Hyvällä ratsastuksella voitetaan palkintoja ja sekin on ihan kiva.

5. Hevoset eivät vittuile muuten vaan. Niillä on aina jokin agenda: nälkä, kipu, kyllästyminen, kiima jne.

6. Jos hevosesi on tullut hulluksi, syy on sinun. On paljon helpompi etsiä virheitä itsestään kuin hevosesta tai tallikavereista. Sinä päätät mitä hevosesi syö, miten se liikkuu, miten sitä käsitellään.

7. Eläinlääkäri on koulutettu ammattilainen. Kuuntele häntä. Hän on myös ihminen ja ihmiset tekevät virheitä, niin kuin sinäkin.

8. Hevosen on tarkoitus elää muiden hevosten kanssa. Ei sinun kanssasi. Olohuone on koirien valtakunta.

9. Ole avoin uudelle. Et voi koskaan tietää kuka ympärilläsi keksii pyörän uudelleen.

10. Jos et voi elää yllä olevien ohjeiden mukaan, ala hiihtää. Silloin ei tarvitse.

Näillä tänään! Pus, K.

Kavioasiaa ja täydelliset naiset

Aivan ihanaa iltaa kaikki te, jotka olette viimeisillä voimillanne laittanut tallista valot pois, lenkittänyt koiran, pistänyt saunan päälle, syönyt pakastethaiaterian ja istutte nyt epäseksikkäissä vaatteissa sohvallanne. Täällä toinen, samanmoinen. Sanotaanko, että vaatii luontoa vetää 10 tuntia töissä, hoitaa koti JOTENKIN, käydä kaupassa ja mennä tallille sohimaan. Siihen kohtaan jotenkin sopisi, että hevonen olisi kuin unelma, sulautuisitte yhteen ja hän ymmärtäisi apusi pelkistä ajatuksista. Olisit rentoutunut ja onnellinen palatessasi kotiin.
Not.
Selkä voi ihan kivasti (ainakin verrattuna yhteen tuttuun, valtavan pieneen ja säikähtäneeseen poniin), satula viihtyy selässä ja karvaa lähtee.
Heti kun otan ohjat, kaula nykäsee pystyyn ja askel pysähtyy. Siinä on pikkusen vaikeempi harjoitella esim piaffia. Laukka pitkin ohjin oli ainoa laji, joka sopi hevoseni suunnitelmiin.
Kertoisiko joku, miten ratkaistaan missä vaiheessa voi lakata kuulostelemasta onko hevonen juuri vammautumaisillaan pysyvästi vai onko se vaan laiska humoristi?
Seuraava kysymys on, mitä mysliä tms. syöttäisin hälle? Niitä kun niin joka lähtöön. Hevoseni on veltto, paitsi esteillä. Sikaenergiaa otetaan vastaan, sen kestän iloiten!
Vinkkiä vaan tänne.
Monesti olen havahtunut miettimään, että ihan tervepäinen ei ole ihminen, jos se laittaa rahansa ja aikansa johonkin kohta-vammautuvaan-mutta-ehkä-vielä-okei-eläimeen. Nyt kun katson toisella silmällä OC:n Täydelliset naiset -sarjaa, tulen ajatelleeksi, että ei tässä nyt olla hulluja ollenkaan.  NE on hulluja. Tai no, jospa olisinkin onnellisempi, jos laittaisin kaikki rahani plastiikkakirurgiaan, lisätukkaan, lisäkynsiin, lisätisseihin ja golfklubeihin. Hevoseen laittamillani rahoilla tekisin sen kevyesti, viikottain.
Oho, piti puhua kavioista, otsikossa luki niin. Noh, ehkä ens kerralla.

Nukkukaa hyvin, tai herätkää virkeinä! Moi.

Kevät!

Karvaa lähtee, on siis kevät! Ei tarvi turvetta enää niin paljon boksin pohjalle, kun harjaa hevosen kerran päivässä. Siitä tulee kiva pehmuste. Siitä tulee myös omiin vaatteisiin hieno pinnoite. Ja autoon. Meidän koirasta ei lähde karvaa, mutta luojan kiitos on hevonen, josta lähtee. Muuten ei tunnistaisi kevään tuloa mistään.
Hevonen voi hyvin. Vaimea ratsastus aloitettu, nyt keksittiin tosin uusi mutta. Kaviot on edestä päässeet niin lyhyiksi, että askel on töpö. Ollaan siis kasvatuspuuhissa. Noinkohan niihin puree samat aineet kun kynsienkasvatukseen? Teho-pii-kalkki-dii? No, sanotaanko näin, että kavio onneksi kasvaa.

Olen alkanut pohtia suunnitelma B:täkin. Tai ehkä kutsumme sitä vain suunnitelmaksi. Minullahan on tamma - miksen siis varsottaisi häntä? Joku kiva estepoika isäksi ja emäntä nurmensyöntihommiin vuodeksi. Sieltä kasvaisi lapselle oiva kisatykki. Näinhän se menee, eikö? Ja sitten istuskellaan niityllä seuraamassa varsan kasvamista ja sitten onkin jo ratsutuksen aika. Eräs ystäväni aloitti pitkän ja röhisevän naurun, kun ilmoitin varsomisinnostani. Hän kysyi, että miksen saman tien revi seteleitä tallin pihalla. En ymmärrä. Eiän siihen tarvita kuin permaa, kuumaa vettä ja pyyhkeitä.

Hevosen varusteisto on nyt koko lailla kunnossa. Ei tarvitse hävetä maneesissa, tosin sellainen on hyvinkin vieras tunne meidän tallilla. Luulin, että oma varusteistonikin oli kunnossa, kunnes molemmat sukkani alkoivat tuntua märiltä. Molemmissa kengissä on reikä. Alapään tuuletus alkoi toimia paremmin kuin yleensä - housuissa ammottava reikä sauman vieressä. Takki jäi ovenkahvaan, joten siinäkin on melko leveä kauneusvirhe. Eilen tajusin, että olen pyörinyt samassa pipossa tallilla jo kuutisen vuotta. Elääköhän se jo voimakasta, omaa elämää?

No mutta hei! Hevonen on okei, meikäläisen niska on niin jumissa ettei pää käänny ja koiralla on joku mystinen ihottuma hännässä. Eikös näillä pääse taas eteenpäin!

Terve! Tai no...

Hevonen on terve ja kaipaa toimintaa. Silloin sillä kuuluu ratsastaa. No, yllättäen meillä ei vieläkään (taaskaan) ole satulaa, joten painottuu aika lailla juoksuttamisen puolelle tuo urheilu. Hevoselleni se ei riitä, joten hän aloitti ihan järjestelmällisen karsinasta-pakenemisen mihin vuorokauden aikaa hyvänsä. Saattoi siis yksinkertaisesti kävellä vastaan käytävällä. Ihan ystävänä, uteliaana. Joku jopa näki millä tekniikalla se venkoili hampaillaan lukon auki. Ei venkoile enää. Laitettiin haasteellisempi lukko. Nyt mietin, että pitänee vielä jättää sille yöksi sudoku ja lukuvalo, kun on kerran niin pitkästyttävää. Huom! Hevoseni ulkoilee kokopäivätoimisesti, josta ajasta arviolta 70%:sti jahtaa tarhakaveriaan hampaat irvessä. Ihan vaan urheilun vuoksi. Ei sen kummempaa hampaankolossa.

Sitten voitte ottaa puhelun poliisille. Tein virheen. Olin varannut hampaille raspauksen Vermossa. Tein varauksen joskus elokuussa. Arvatkaa meninkö tammikuussa. En. Unohdin täysin. Sain laskun. Ihan oikein mulle! Mitä tästä opimme? Älä koskaan sovi mitään, minne asti sinulla ei ole kalenteria!

Joku siellä varmaan jo ihmettelee, että miksen mene ilman satulaa. Menin kyllä. Kolme kertaa. Minun ja selän välissä oli kuudesti taiteltu enkkufiltti. Se ei riittänyt, vaan kannikkani porasivat hevosen selän kipeäksi. Voihan nenä. Onneksi selkä parani parissa päivässä. Mutta tiedättekö, kohta saattaa otttaa vähän päähän.

Hiihtoratsastus kangasteli mielessä. Josko satulan saisimme piakkoin, niin kyllä lähtee! Laitan välittömästi lapseni surman suuhun, eli hevon perään. Siitä tulee sanomista. Mutta hei, kerran me vaan eletään! Vaihtoehto olisi lähteä Lappiin hiihtolomalla. No öö, lennot 700 per turpa. Tekee meidän perheeltä 2100 pelkät lennot. Sitten asuminen toinen mokoma. Hissiliput ehkä 500. Ruuat jotain 1500. Luulis kuudella tonnilla selviivän, viikosta! Miksei? Mutta sillä rahalla sais myös kaks kivaa, nuorta, hassunväristä heppaa Puolasta. Järkiratkaisuja kaikki. Nyt vaan valitsemaan!

Tämä perheenäiti harjoittaa nyt voimakasta mielenhallintaa ja odottaa satulaa kuin buddha.

Hevosratsastus

Laitoin oikein otsikkoon asti, kun olen aloittanut tämmöisen kiehtovan, uuden lajin. Aloitin lajin ostamalla satulan. Ensin sitä pidettiin selässä ihan vaan näön vuoksi viikon-pari. Sitten tuupattiin selkään laiha lapsi. Sitten pulleampi lapsi. Sitten aikuinen, jonka paino vaihtelee valitettavan vähän, ainakaan alaspäin. Aikuinen matkusteli selässä ensin vain 10 minuuttia ja sitten pikku hiljaa enemmän. Koko ajan tutkittiin sattuuko selkään. Ei ole sattunut. Ratsastusharrastus on nyt päässyt siihen pisteeseen, että tänään laukattiin! Ravia ei saa vielä mennä, se on selälle kaikkein raskain laji. Ehtiihän sitä syssymmällä, harjoitusravia.

Satula on juuri nyt ihan jees Prestige Versailles, mutta testattuani sitä nyt reilun viikon huomaan, että se pyörii sivusuunnassa. Ja lisäksi se sattuu pikkusen mua sanonko mihin. Ei kiva. Tai on, jos käyttää pyöräilyhousuja. Näin käy, kun sovittaa satulaa kahdet toppahousut jalassa.

Hangessakin on rämmitty ja nimittäin kovasti, takaa-ajaen. Pyrin ehkä seuraaviin olympialaisiin, siihen malliin on nykyään hapenottokykyä. Laji on vielä auki. Koirakin tulee samoihin olympialaisiin. Sitä piti välillä hieman etsiä hangesta.

Seuraava askel: hankin hiihtoratsastusvehkeet. Poikani on ilmoittautunut perä-veijoksi. Tästä tulee vielä sanomista. Odotan, että pojan umpisuolihaava paranee kunnolla, niin sitten lähdetään saman tien hajottamaan muita osia. Vielä on monta ehjää osaa, eikä ole umpisuoli tiellä sekoittamassa tunnelmaa!

Tilanne on myös siltä osin eskaloitunut, että tyttärelle on vuokrattu poni kerran viikossa. Ponin nimen nuori omistajansa oli ensin muistanut hieman väärin. Muisti, että se on Antikristus, mutta sepä olikin Afrodite. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.

On vain ajan kysymys millon myyn rivarinpätkäni ja ostan asuntovaunun ja muutan tallin pihaan.