keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Koira ja hevonen, nuo eläinmaailman Sherlockit

Kyllä eläin on viisas. Tästä lähdetään.
Vietin syyspäivää menemällä eläimistöni kanssa luontoon. Koirat - vehnäterrieri ja aussi - kirmahtelivat iloisina jaloissa. Hepalle en laittanut satulaa, koska pulleus. Siellä on muuten melko kiikkerä tunnelma siellä selässä. Eipä ole juuri jalanpaikkoja tynnyrin ympärillä. Jos meinaa horjahtaa, niin kannattaa ennemminkin ottaa tukea polun varressa olevasta koivusta kuin hevosen harjasta. Mutta näillä siis mentiin.

Jokaisen luontopolkuilijan naamaa koristi keveä hymy, olihan sateeton ja sees syyspäivä. Äkkiä heppa tuhahtaa pariin otteeseen. Ymmärrän hänen haistaneen villin luonnon läsnäolon. Haukansilmäni havaitsi noin viiden metrin päässä kaksi hirveä, emän ja vasan. Mieti, Katja mieti. Keräsin ohjat ja aloitin täysin perusteettoman puolipidätteiden sarjan, samalla kylkiä kantapäillä naputellen. Kyytipojaksi valitsin laulun. Jatkoin siis polulla kulkua hevoseni liikettä melkoisesti häiriten ja kaikkia mahdollisia ysärihittejä laulaen, ajatuksena että a) heppa unohtaisi villieläimet ja b) hirvet peljästyisivät lauluani. Kohta a) toteutui. Hevonen unohti hirvet ja keskittyi miettimään mitä minä haluan. Bailandoo, bailandoo! kimitin. Sen sijaan hirvet eivät hievahtaneetkaan. Siirryin vihellykseen. Huulet ruvella vislasin muina Erkki Junkkarisina, jotta hirvet ymmärtäisivät järkyttyä edes vähän. No ei. Kuulovammaisia hirviä olivat ne.

Loppu hyvin: pysyin selässä, kukaan ei seonnut/kadonnut/karannut/syönyt ketään. Kiinnostavinta toki oli se, että KOIRAT EIVÄT HUOMANNEET MITÄÄN. HIRVET OLIVAT VIIDEN METRIN PÄÄSSÄ. Vehnäterrieri ei ammattinsa puolesta tietenkään huomaa kuin lätäköitä (hyi), mutta että Australianpaimenkoira! Ei sanaakaan, ei katsettakaan! Koirien 100-kertaa parempi hajuaisti on pelkkä myytti. Ei näillä koirilla kyllä lohikäärmeitä vastaan taistella. Onneksi hevonen ei tiedä sitä.

Jos suutuspäissäni jätän eläimeni luonnon armoille, ne kuolevat alle vuorokaudessa. Sillä on hyvä uhitella, jos alkavat ryppyillä.

No, nyt kun olen päättänyt yhä pitää nuo kuomat, olenkin innostunut uudesta tuotteesta. Ensin syötin hepalle MSM.ää, sitten koirille ja nyt itselleni. Se on jo vanha vitsi, mutta uusi on ghia-siemenet. Siirryimme koko porukka kertaheitolla laatupaskaan! Siinäpä vasta suolistoa hellivä murunen. On meinaan kiva kun valkoisella hevosella ei ole enää housut kakassa.

Näillä puheilla elämässä eteenpäin. Terveiset metsien hirville!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Masussa asuu Pasi!

Jumankekka, nyt se on sitten nähty. Ihana eläinlääkärinainen karautti viime keskiviikkona väkevällä autollaan tallimme pihaan ja otti välineet esiin. "Missäs kattellaan," kysyi Mukava Eläinlääkäri ja ohjasin hänet tallin käytävälle. Iik, mietin minä ja yritin olla tärisemättä. Epäonnistuin.
Onneksi hevonen tajusi missä mennään. Hän seisoi kuin tatti, kun Mukava Eläinlääkäri sujautti käsivartensa emäntämme sinne. "Joko emäntä on syönyt rantapallon tai sitten täällä on Pasi, " kuului diagnoosi. Rantapalloa sille ei ole annettu (olisi toki syönyt sen, jos olisi), joten kyseessä lienee Pasi. AAAAAAAAAAAA!

Siirryimme kuvausvaiheeseen. Kuvassa näkyy harmaata verhoa, joka on hevosen laps. Sitten siellä näkyy harmaa sammakko, joka on Pasin pää! On myös pallo, joka on Pasin silmä! Sukupuolta ei ruvettu kaivelemaan, koska oletettavasti hevosen mielestä ultralla kaivelu ei ole ihan yhtä makeeta kuin meidän mielestä. Oli miten oli, se on Pasi.

Nimeen päädyimme lapseni kanssa eräällä maastolenkillä. Olimme havainnoineet, että laadukkaiden hevosten nimissä on monesti numeroita, esim II. Kokeilimme mahdollisuutta, että varsa olisi nimeltään Heavenly Surprise 1,5. Heavenly siksi, että äiti on Up to heaven, Surprise siksi, että onhan se jännä. Kuulostelimme nimeä ja totesimme, että ei kuulosta hyvältä olympialaisissa. Hukkuu massaan. Esimerkkinä vaikkapa Möet&Chandon Fil D'Argent, taisi olla Pessoan pappa kun sillä aikanaan kaahaili. Melko jämerä nimi kopukalla, mutta raskas. Tulimme siihen tulokseen, että Pasi jää mieleen. Lapseni ilmoittautui jo Pasin kanssa vuoden 2024 kesäolympialaisiin (eikö niihin voi vain ilmoittautua?). Onpahan sekin hoidettu, ettei aina jää viime tippaan.

Pasin äiti voi hyvin ja viihtyy jopa ratsastettavana. Näin ei aina ole ollut tilanne ennen raskautta. Vararatsastajani Vyyvi (nimi muutettu) kävi eilen tammaa höykyttämässä, sillä he ovat yksissä tuumin suuntaamassa Pyhään Yrjöön. Itse olen sitä mieltä, että tuon kokoinen eläin ei Yrjöön mahdu. Tulee masu pahan kerran vastaan. Oli miten oli, askel kulkee ja urheilu tuntuu kiinnostavan!

Ensi kerralla keskustelemme siitä, kummat ovat tyhmempiä, koirat vai hevoset. Siihen asti, hei!


maanantai 29. syyskuuta 2014

Tuhlaan, koska yolo (*

Terve taas. Meillä Kirkkonummella urheillaan kovasti, vaikka ollaan raskaana. "Kovasti" tarkoittaa sitä, että ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Eli ei mitenkään ihan hulluna. Sillai kivasti, että välillä tulee hiestys. Hypellään esteitäkin, mutta pidättäydytään kisoista, koska stressi. Ei niinkään, että hevosella mitään stressiä olisi, vaan ratsastajalla. Nyt ihmetyttääkin se, että miksi hevosellani on edelleen ihan järjetön heinämaha? Hän oli kesä- ja heinäkuun lomalla, kyllä, ja kesäkuun yötäpäivää laitumella. Sen jälkeen aloitettiin perusjumppa. En tiedä itkisikö vai nauraisi, kun ihmiset taputtelevat hellästi hevoseni mahaa ja juttelevat varsalle. Joka on siis nyt kai 15 senttiä pitkä. Eli vaikka se olisi poikittain jalat harallaan, niin se ei näkyisi mihinkään.

Onko mahdollista, että hevoseni on ottanut raskautensa niin vakavasti, että hän on alkanut psykosomaattisesti varastoida ravintoa kehoonsa? Mielestäni tamma vaikuttaa hyvin lempeältä ja äidilliseltä ja suhtautuu nykyään asioihin ikään kuin hymyillen. Laskettu aikahan on siis 6.5., enkä ole ultrannut neitoa sitten 4. raskausviikon. Sehän voi olla, ettei siellä edes asu ketään. Mitä toki epäilen vahvasti. Mutta siitä saa kyllä kuulla!

Mistä mahtaa muuten kummuta hirmuisen negatiivinen suhtautuminen varsomista kohtaan? Empiirisen tutkimukseni mukaan n. 90% niistä, joille olen kertonut, että tammani on kantavana, ovat ravistelleet tietävänä päätään. "Vituiks menee", on useimmin kuultu kommentti. "Mitä järkee" on toinen, hyvin taajaan kuultu lausunto. Aha? Ja mistähän lähtien ratsuhevoshommissa on ylipäänsä ollut järkeä? Siinäkö se tolkku sitten piilee, kun ostetaan kallis peli Keski-Euroopasta, eikä sitten osatakaan käyttää sitä/se menee saman tien rikki? Tai jos kynnetään ruunalla joka päivä kenttää/maneesia ympäri niin, että silmissä vilisee, eikä mennä koskaan maastoon, koska siellähän katkee jalat? Mitä järkeä on edes ostaa hevonen, nehän on kalliita, eivätkä säilytä arvoaan niin kuin esim. Mercedes-Benz.

Minä olen ajatellut tämän pienen elämäni tuhlata ihan juuri sillä tavalla, kun parhaaksi katson. Viihdyn erinomaisesti hevosten ja koirien kanssa, joten olen hankkinut niitä elämääni. Taivaan kiitos pidän myös lapsistani, joita minulla on kaksi. Aion vastakin laittaa kaikki tienaamani rahat tähän revohkaan, tuntematta pienintäkään huonon omantunnon pistosta. Aion tuhlata älyvapaasti rahojani hevosiini ja lapsiini ja nauttia joka hetkestä. Ja hymyilen pitkään ja irstaasti niille, jotka paheksuvat. Kaikkea voi sattua, mutta sitä kaikkea sattuisi kuitenkin, vaikka olisin harkitseva ja säästeliäskin. Tosin silloin en ehtisi säästämiseltäni nauttia mistään.

Tämä kirjoitus on omistettu idolilleni Diana Timoselle.

(* = You Only Live Once

torstai 11. syyskuuta 2014

Hevoseni ja -paatit

Meillä kävi tallilla ryhmä -paatteja. En muista tarkkaan mitä, mutta jotain kranio-asiaa se oli. Hyvin hyödyllistä hipelöintiä! Ensin kranio-oppilas x tutustui hevoseeni ja minuun ratsukkona. Se hävetti jo etukäteen, koska tiesin, että jäykältä näyttää, jumissa ollaan. Hierojalle olin ollut jo soittamassa, mutta sainkin yllätyksenä mahdollisuuden osallistua tähän kranio-hommaan. Kääk.

No. Ratsastaja oli melkein suorassa, mutta toinen jalka roikkui edempänä kuin toinen. Hyi. Lonkka oli ratsastajalla niin kipeä, että jalkaa oli vaikea vääntää kohdilleen. Väännettiin silti. Yksi -paatti kysyi miksei lonkkaa ole avattu. Vastasin käyväni viidettä vuotta osteopaatilla, jotta se pysyisi edes tämmöisenä. Ei tainnut uskoa. Valitettavasti se on totta ja näkyy lompakossani ihan selvästi.

Hevoseni oli jumissa a) sieltä b) täältä c) tuolta) ja d) jostain muualta, mistä. Satulaa käskettiin katsoa sillä silmällä. Kaksi satulamaakaria sen on jo katsonut, mutta. Onhan se heppa lihonnut ja raskaanankin, joten olkoot. Jätän satulan sitten pois.

Loppui piina, alkoi hoito. Hevoseni nautti silminnähden, kun lihakset rentoutuivat ja kireydet poistuivat. Tämän tästä minulle käytiin ilmoittamassa, että hevoseni on kovasti jumissa. Sanoin, että niin on, mitäs nyt tehdään. Hoidetaan, sanoivat. Toivoin lähinnä käytännön vinkkiä miten estää jumit, mutta niitä ei tullut. Joskus saan sivustaseuraajilta "ratsasta eteen-alas" -vinkkejä, jotka ovat tosi hyödyllisiä, jos vain saisi hevosen joskus menemään eteen-alas. Oikein rankan reenin päätteeksi se menee sinne, mutta vain noin kerran vuodessa ja jouluna ihan muuten vaan.

Hevonen jäi hyvin onnellisena toljottamaan karsinaansa. Minä jäin lähinnä miettimään kenelle myyn varusteeni, sillä olen hevoseni selässä pelkäksi riesaksi.

Ja tiedoksi teille, jotka aikovat antaa vinkkiä: hevoseni on päivät ulkona kaverin kanssa. Iltaisin sillä ratsastetaan melko maltillisesti, ainakin kerran vkossa juoksutetaan. Maastossa käydään 1-2 krt/vko. Hypätään silloin tällöin. Ohjelma siis EI ole puuduttava. Puomejakin mahtuu ohjelmaan, ja niissä hevoni loistaa. Oikein leuhkii. Myöskin kiropraktikko-eläinlääkäri Cybil Moffat on tarkistanut kopukkani ja todennut sen ihan normaaliksi. Neuvoi muutaman venytysjutun, ja siinä se. Kehui eläintä. Ottakaa siis nämä huomioon ennen kuin alatte ladata!

Kiitos ja kuulemiin, I'll just get my coat.

torstai 28. elokuuta 2014

Kylmää vettä kintuille

Olisi ihanaa päästä hevosen kanssa uimaan. Tai edes kahlaamaan. No eihän se onnistu, koska lähilammikoissa ei saa uittaa hevosta. Se taas varmaankin johtuu siitä, että hevonen saattaa kakata sinne. Tai sitten siitä, että ihmisiä inhottaa uida samassa lammikossa hevosen kanssa, vaikka vastarannalla, mutta silti. Yök. No, perustettiin sitten oma allas. Pyytämättä.

Yhtenä aamuna avasin facebookin ja kas: tallimme sivuilla oli kuva, jonka perusteella hevosemme uivat karsinoissaan. Oli pikkusen satanut yöllä! Haha, vähän ylimääräistä jännää tallintekijälle ja hepoille kans. Not. Yksi tallimme hevosenomistajista oli lomalla ja katsoi asiakseen mennä auttamaan siivoamisessa. Me kaikki kiitämme häntä kaviosta pitäen. Jos katsotaan asiaa positiiviselta kantilta, niin on ainakin kopukoiden kintut kylmätty.

Samoihin aikoihin tallillamme käytiin ankaraa taistoa kaapeista. Jokainenhan haluaa tietysti mahdollisimman suuren tarvikekaapin mahdollisimman läheltä hevosen karsinaa. No, järkikin sanoo, että ihan kaikkien kohdalla se ei välttämättä onnistu, koska karsinoita on 46 ja hevosia vastaava määrä ja kaappejakin on 46, mutta jokainen niistä ei ole ihan kotelon välittömässä läheisyydessä. Taisto päätyi meidän perheen osalta niin, että suostuin luopumaan isosta, hienosta kaapistani (jonka sisällön täytti kolme ihmistä ja puolitoista hevosta), jotta toinen, jonka tarve on itseäni suurempi (!), saa ison, hienon kaapin. Jos olisin viisas aikuinen, olisin jo tässä vaiheessa hiljaa, mutta kun en tajua. Mikä saa ihmisen pitämään omia asioitaan toisia tärkeämpinä? Miksi jonkun hevosen liikunta on tärkeämpää ja tilaavievempää kuin toisen? Miksi toisen tarvikkeet voi heittää nurkkaan, mutta toisen pitää olla hyllyllä siistissä järjestyksessä? Melkein ottaa päähän.

Pim! Ja olen aikuinen. Tajuan, että meitä on moneen junaan. Minä olen joustava, enkä välitä moisesta vaativuudesta. Hevosenikin on joustava, sille on ihan sama vaikka se asuisi päällään vessassa, kunhan ruokapalvelu pelaa ja joku raapii välillä tisseistä, kun ei itse yllä. Itellä on toi sama. Kestän hyvin mystistä paskaa ihmisiltä, koska tajuan, että se on mystistä paskaa. He eivät itse sitä välttämättä tajua. Minun pitää ymmärtää! Haluan kovasti ymmärtää, miksi kaappi tai karsinapaikan sijainti on niin tärkeä. Tai miksi katsomossa ei saa jutella jonkun hevosen läsnäollessa. Tai miksi jollain pitää olla kaksi loimea +17 asteen lämmössä, kun minä olen t-paidassa. Tai miksi märällä kentällä ei voi ratsastaa.

Mutta tiedättekö mikä on vaikeaa kaiken tämän ymmärtämisen keskellä? Tuon kaiken sekoilun selittäminen lapselle. Kun ei kuitenkaan oikein itsekään ymmärrä.

torstai 7. elokuuta 2014

Onko peräänanto ratsastuskyvyn mittari?

Kaksi kuukautta on naishevonen ollut nyt raskaana. Saman verran hän on ollut pelkällä laidunravinnolla. Laidunranvinto on hänelle riittävää. Kun valitan, että hevoseni lihoo laitsalla muodottomaksi, viisaammat sanovat, että kyllä se laihtuu kun heinä vähenee. No ei laihdu. Ja että muka laitumella juostessa haihtuu läski. Ei haihdu, kun ei juokse. Hänellä ei ole kiire. Hän on ympyrän muotoinen eläin. Käpylehmä. Mutta niin onnellinen!

Kun ihmiset näkevät tyttäreni höntsäävän kopukalla ilman satulaa, ne alkavat nauraa. Siinä on niin onnellinen parivaljakko, että ei voi kuin ihailla, sanovat. Vertailukohtaakin löytyy, ei tamma aina ole ollut niin happy. Välillä on näytetty penseää naamaa, milloin mistäkin syytä. Siksipä ero onkin niin suuri.

Tamman loma on siirtynyt hiukka vielä eteenpäin, koska on ollut niin kuuma. Ai, eikö teistä? Mun mielestä 31 astetta on vähän liikaa. Ainakaan lihavalla hevosella kouluratsastamiseen kentällä. Maastoon ei voi mennä, koska paarmat. Hypätä ei voi, koska jalat menee poikki heti. Joten: missä päin pidetään "Onnellistuta hevosesi elämänlaatua maksimaalisesti niin, että saat kuitenkin myös ratsastaa sillä" - kurssit? Ilmoittaudun heti.

Ensimmäinen askel onnellisempaan huomiseen oli selvästi suora kumipelham. Se hyväksyttiin mukisematta ja siihen nojattiin kuin vanhaan kaveriin. Ei ollut tarvetta kysyä yläkautta kelloa. Te, joiden hevonen kulkee aina ns. periksessä, ette voi tietää miten kivaa on saada hevonen TOISINAAN kulkemaan könkässä. Tekee heti mieli ottaa kuvia.

Se on muuten melkoinen juttu se peräänanto. Ihmiset arvioivat kolleegoidensa ratsastusta hyvinkin paljon juuri sen perusteella. Jollet saa hevostasi peräänantoon, olet huono ratsastaja. Suuri osa ratsastajista soimaa myös itseään hanakasti, jollei eläin ymmärrä heti vetäytyä virkkuukoukuksi, kun pomppaa selkään ja ottaa narut käteen. Väitän, että on myös eläimiä jotka eivät siihen taivu. Täytyy siis aina muistaa huudella mahdolliselle yleisölle, jos sattuu ratsastamaan semmoisella kurjella, että "tää on vähän tämmönen, en tiedä miks se on AINA tällanen". Ettei kukaan vaan luule, että olen huono. Jos olen huono, minusta kuiskitaan selän takana, mutta harva tulee neuvomaan ääneen. On sitäkin kyllä kuultu. Että ratsasta tosiaan sen hevosen takapää alle, niin kyllä se pää sieltä tulee perässä. Okei, kiitti.

Siitä ei tunnuta olevan ollenkaan niin huolissaan, kun hevonen vedetään väen vängällä könkkään. Että jos päästät narut irti, naama pompsahtaa takasin ylös. Mikäs peräänanto se on, kun hevonen vaan odottaa milloin pääsee ottamaan kanan uunista, kun se jäi sinne karsinaan muhimaan. En arvosta. Äänestetään! Kumpi on parempi: a) pakkoperis, eli erikseen nyhdetty peräänanto vai b) naama pitkänä kulkeminen.

Vastaajien kesken arvotaan vanhat, lähes ehjät minichapsit, väri musta!

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Hevoseni on raskaana - minä lihon

Kesäterveinen sateisesta etelän kaupungista! Koska minä ja hevoseni olemme kasvaneet yhteen, kävi näin: kun vein hevoseni lomalle, sairastuin samana iltana flunssaan. Päätin selättää taudin kolmessa päivässä, koska en viihdy flunssassa. Melkein onnistuin, sillä vain puolitoista viikkoa myöhemmin tallustelin metsässä lentsusta vapaana. Imin kesäistä luontoilmaa onnellisena keuhkoihini. Onpas tämä terveys hieno asia!

Terveydestäni villiintyneenä lähdin viemään lastani uimaan metsälammelle. Retki oli fantastinen. Reissu olisi heilahtanut kyselemättä kaikkien uimareissujen top kymppiin, ellen olisi kaatunut metsässä. Koska olen äiti ja hevosihminen, en moisesta juuri hätkähtänyt vaan kehotin seuruettani jatkamaan matkaa, vaikka säärtäni koristi verinen kohokuvio. Vasta kotosalla tutustuin polvessani olevaan metsän kostoon. Piru vie, siinähän oli sieluun asti menevä reikä! Reikä ei ollut suuri, mutta se oli ns. antava. Näin hyvin syvälle itseeni. Illemmalla tajusin, että moinen haavahan on myös kipeä. Kolmantena päivänä nousin kuolleista (sohvalta) ja klenkkasin lääkäriin, koska olimme lähdössä mökille. Lääkäri totesi, ettei se vielä ole tulehtunut, mutta kyllä se kohta tulehtuu, joten tässä sinulle ns. hevoskuuri antibioottia.

Mökillä tajusin, että kyykkypissa on muuten melko vaikea suorittaa niin, että toinen jalka on suorana edessä. Summa summarum, niin kuin fiksuimmat teistä jo päättelivätkin, kuntoni laski kuin eläimen häntä. Ja sekös passasi yhteen hepan kanssa.

Hain hevoisen kotiin pornoleiriltä 30.6. Hevoseni oli muhkeassa kunnossa, jotakuinkin selvästi raskaana. Ihmisnaisillahan turpoaa raskausaikana huulet, odotan jännityksellä mikä hevosellani turpoaa. Pylly? Silmät? Alakaula?

Tamma kotiutui moitteettomasti, olihan tarjolla kotopuolessakin laidunmaata silmän kantamattomiin. Muutahan ei tarvita. Itse olin tamman lemmenleirin aikana tajunnut, että ruokahan on tosiaan kamalan hyvää. Karkkikin on ihanaa. Ja makkara. Ja leipä. Ja kakku. Viiniäkin voi juoda. Mikäs tässä.

Kiinnostava olikin ensimmäinen yhteinen lenkkimme, jonka teimme kummatkin kävellen. Kävelimme metsään ja takaisin, matkaa noin 1/2 km. Puuskutimme molemmat kuin ylipainoiset labradorit. Hiki lensi. Askeleemmekin ovat tod.näk. vääristyneet tuki- ja liikuntaelinten lösähdettya kerrassaan muodottomiksi. Tämän lenkin jälkeen minä menin kotiin nukkumaan ja hevonen heitti pitkäkseen. On vain ajan kysymys milloin palaamme kilparadoille. Lämpimät terveiset Olga Temoselle, joka lasten- ja tilanhoidon, ruokien itsekasvatuksen ja rakennustöiden ynnä ompelun lomassa kilparatsastaa nykyään. Täältä tullaan.

Tuleva varsa on Pasi. Sain Pasista ultrakuvan. Pasi oli kuvassa 1kk. Ihan äitinsä näköinen, paitsi takajaloissa paremmat kulmat. Isänsä kaunis orikaula ja pitkät kintut. Luonne selvästi peritty molemmilta, eli täydellinen. Kyllä mahtaa Paula Shockemöhleä harmittaa, kun Pasi paahtaa 2025 olympialaisissa vasemmalta ohi! Ahhaha!

Joo, nyt pitää pikkusen imuroida, ens kertaan heleijaa!