keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Hevoseni on raskaana - minä lihon

Kesäterveinen sateisesta etelän kaupungista! Koska minä ja hevoseni olemme kasvaneet yhteen, kävi näin: kun vein hevoseni lomalle, sairastuin samana iltana flunssaan. Päätin selättää taudin kolmessa päivässä, koska en viihdy flunssassa. Melkein onnistuin, sillä vain puolitoista viikkoa myöhemmin tallustelin metsässä lentsusta vapaana. Imin kesäistä luontoilmaa onnellisena keuhkoihini. Onpas tämä terveys hieno asia!

Terveydestäni villiintyneenä lähdin viemään lastani uimaan metsälammelle. Retki oli fantastinen. Reissu olisi heilahtanut kyselemättä kaikkien uimareissujen top kymppiin, ellen olisi kaatunut metsässä. Koska olen äiti ja hevosihminen, en moisesta juuri hätkähtänyt vaan kehotin seuruettani jatkamaan matkaa, vaikka säärtäni koristi verinen kohokuvio. Vasta kotosalla tutustuin polvessani olevaan metsän kostoon. Piru vie, siinähän oli sieluun asti menevä reikä! Reikä ei ollut suuri, mutta se oli ns. antava. Näin hyvin syvälle itseeni. Illemmalla tajusin, että moinen haavahan on myös kipeä. Kolmantena päivänä nousin kuolleista (sohvalta) ja klenkkasin lääkäriin, koska olimme lähdössä mökille. Lääkäri totesi, ettei se vielä ole tulehtunut, mutta kyllä se kohta tulehtuu, joten tässä sinulle ns. hevoskuuri antibioottia.

Mökillä tajusin, että kyykkypissa on muuten melko vaikea suorittaa niin, että toinen jalka on suorana edessä. Summa summarum, niin kuin fiksuimmat teistä jo päättelivätkin, kuntoni laski kuin eläimen häntä. Ja sekös passasi yhteen hepan kanssa.

Hain hevoisen kotiin pornoleiriltä 30.6. Hevoseni oli muhkeassa kunnossa, jotakuinkin selvästi raskaana. Ihmisnaisillahan turpoaa raskausaikana huulet, odotan jännityksellä mikä hevosellani turpoaa. Pylly? Silmät? Alakaula?

Tamma kotiutui moitteettomasti, olihan tarjolla kotopuolessakin laidunmaata silmän kantamattomiin. Muutahan ei tarvita. Itse olin tamman lemmenleirin aikana tajunnut, että ruokahan on tosiaan kamalan hyvää. Karkkikin on ihanaa. Ja makkara. Ja leipä. Ja kakku. Viiniäkin voi juoda. Mikäs tässä.

Kiinnostava olikin ensimmäinen yhteinen lenkkimme, jonka teimme kummatkin kävellen. Kävelimme metsään ja takaisin, matkaa noin 1/2 km. Puuskutimme molemmat kuin ylipainoiset labradorit. Hiki lensi. Askeleemmekin ovat tod.näk. vääristyneet tuki- ja liikuntaelinten lösähdettya kerrassaan muodottomiksi. Tämän lenkin jälkeen minä menin kotiin nukkumaan ja hevonen heitti pitkäkseen. On vain ajan kysymys milloin palaamme kilparadoille. Lämpimät terveiset Olga Temoselle, joka lasten- ja tilanhoidon, ruokien itsekasvatuksen ja rakennustöiden ynnä ompelun lomassa kilparatsastaa nykyään. Täältä tullaan.

Tuleva varsa on Pasi. Sain Pasista ultrakuvan. Pasi oli kuvassa 1kk. Ihan äitinsä näköinen, paitsi takajaloissa paremmat kulmat. Isänsä kaunis orikaula ja pitkät kintut. Luonne selvästi peritty molemmilta, eli täydellinen. Kyllä mahtaa Paula Shockemöhleä harmittaa, kun Pasi paahtaa 2025 olympialaisissa vasemmalta ohi! Ahhaha!

Joo, nyt pitää pikkusen imuroida, ens kertaan heleijaa!

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Rakkauden kesä 2014 eli tamma pornolomalla

Olipa kerran kaunis kesäpäivä Kirkkonummen Kylmälässä. Dynaaminen äiti-lapsi-kaksikko pakkasi pieneen hevoskuljetusautoon heinää. Sitten kyytiin haettiin tamma. Kun autoon piti astua, tamma laittoi silmät kiinni. Ei selkeästi tiennyt mihin oli lähdössä. Hetken venkoiltuaan eläin toki tajusi, että on järkevintä mennä autoon, koska siellä on ruokaa ja pihalla ei. Matka Miehelään oli alkanut.

Saavuimme Miehelään, jota jotkut kutsuvat KS-talliksi, iltapäivällä. Paikka on paratiisi räntäsateessakin, mutta että poutapäivänä, kesällä. Herran jestas.
Tamma kartoitti välittömästi alueen katseellaan - missä eväs. Ja nurmituppo sai kyytiä.
Olin huolissani takajaloissa yhä vaikuttavista kengistä. Tulisiko ne poistaa näin väkivallan uhan alla. Henkilökunta kysyi onko hevosesi väkivaltainen. Vastasin ei, se ei ehdi, sillä on kiire syömään. No ei ne sitten haittaa, sanoi henkilökunta.

Samaan aikaan paratiisiin tuli toinenkin tamma, sama nuori poika mielessään. Tamma oli kiiltävä, kaunis ja virkeä. Katseli valppaana ympärilleen. Minun hevoseni söi likaisena nurmea. Olihan auton kyydissä toki lurahtanu lusikallinen (kauhallinen) jännityksestä löystynyttä kakkaa hepan valkoiselle lahkeelle. Hyvä meidän joukkue!

Tyttöjä lähdettiin saman tien kävelyttämään laumansa luo. Laumoja oli useita, laitumia silmän kantamattomiin. Tyttöjen laitumella oli jo valmiina viisi emäntää. Emännät kipittivät heti portille väijymään uutukaisia. Silloin jännitti. Mitä jos meidän tallukasta kumpuaakin pidätelty raivo, jospa se jysäyttääkin kengitetyt takakavionsa heti ensimmäisen kohtalotoverin otsaan? Siinä lähtisi yhden pornolomalaisen kesä huonosti käyntiin.

Näin kävi: päästimme tytöt samaan aikaan irti ja uuden laumansa luo. Meidän emäntä ei vilkaissutkaan muihin hevosiin vaan tahkosi määrätietoisesti kookkaimman ruohomättään luo. Tehkää te mitä lystäätte, minä aion ravita itseäni. Tarvitsen muonaa. Muut hevoset yrittivät aikansa saada uutukaisia mukaan iloiseen ralliin, mutta kyllästyivät pian, kun ei uutukaisia paljon hauholaisten jutut kiinnostaneet.

Onnellisena seesteisestä alusta menimme kartanon pihaan kahvittelemaan. Okei, ei se ehkä kartano ole, mutta minulle se on sitä. Maailman kaunein. Annikki-kana tuli ilmoittautumaan ja en-muista-minkä-niminen vuohi käänsi hevsohullun tyttäreni vuohihulluksi. Päätimme tyttäreni kanssa käydä vielä tervehtämässä tammaa ennen lähtöä. Kävelimme laitumen laidalle, josta näimme hevosemme pienenä valkoisena pisteenä laitumen päässä. Hyvin tuntuu pyyhkivän!

Pihaan palatessamme ystäväni ja henkilökunta iloitsivat, että oi, miten kivasti se teidän tamma laukkasi teitä tervehtimään! Me näimme! Olin kysymysmerkkinä. Ei, se oli naapurilaitumen valkoinen eläin, joka siellä juoksi. Oma hevoseni oli jo unohtanut minut. Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa?

Tämä kaikki tapahtui maanantaina. Keskiviikkoaamuna sain tekstiviestin, jossa kerrottiin väkevän kiiman alkaneen ja siemennys oli jo suoritettu. Kääk! Mikä ajoitus! Kolme viikkoa eteenpäin ja sain viestin: TIINE! Ja kaiken lisäksi siellä oli ollut kaksi varsaa tulollansa. Toinen saatiin menestyksekkäästi pois. HERRAN JUMALA MEILLE TULEE VARSA! MITÄ MÄ NYT TEEN! MIHIN MÄ MEEN! MITÄMITÄMITÄ! AAAAAAA!

Jatkuu ensi numerossa. Luvassa kesän tuplanumero!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tallintekijän taivas

Tein tuossa tallia parina viime viikonloppuna. Olin varustautunut eri tavoin eri viikonloppuina. Ensimmäisenä minulla oli lenkkarit ja sortsit, koska oli kuuma. Tukka oli kiinni kumilenkulla ja yläosassa hihaton paita. Urheilurintsikat. Urheilupullo vettä.

Virheet:

- Ei sortseja, eikä lenkkareita. Jalat ihan mustana hien ja turpeen yhdistelmästä.
- Pelkkä kumilenkku ei riitä, pitää olla myös pinni ohjaamassa naamalla roikkuvat suortuvat pois.
- Ei mainittu mitään nenäliinasta taskussa. Se pitää olla, koska hiki/nuha.
- Hihaton paita on ihan jees urheilurintsikoiden kanssa. Muuten -> ti-a-hi eli tissinalushiki, joka naurattaa miehiä ja ärsyttää naisia.
- Tavallinen muovipullo ei pissaile ympäriinsä niin kuin urheilupullo.

Nyt on siis varustetaso korjattu hallintaan. Sitten talliunelmaan. Ensimmäisenä vkonloppuna talli oli seuraavanlainen:
- Osa hevosista sisällä, osa ulkona
- Osa hevosista puolipäivää sisällä
- Osa hevosista sotkenut aamu/ilta/eilispäivän heinänsä pitkin boksia

Voitte kuvitella mikä ei ole hienoa. Puolipäiväisten karsinat hukkuvat paskaan. Ne selvästikin tuhlaavat kaiken aikansa kakkaamiseen ja heinien sotkemiseen, koska eivät ne ainakaan syö niitä heiniä. Heinien seasta on yllättävän kimuranttia keräillä hujan hajan olevia papanoita, etenkin, jos hevosella on "pikkusen vatsa löysällä." Sitten arpomaan vielä siivotako sisällä olevan hevosen karsina niin, että kopukka tönöttää boksissaan, vai niin, että siirtää sen hetkeksi toisen paskoihin seisomaan. Joidenkin hevosten maailmankuva räjähtää viiden minuutin muutosta, joten toisinaan karsina on siivottava niin, että karsinassa on ns. "virtahepo olohuoneessa." Vähänhän se on tiellä siinä.

Tätä taustaa vasten oli ihanaa siivota seuraavan viikonlopun boksit, joissa asusti kaiket päivät ulkosalla viettävää sakkia, joille ruoka maistui. Te tiedätte miten nautinnollista on lohkaista yhdellä talikollisella 20 kilon kakkakasa ja sen jälkeen etsiä virtsapiilo, raapia se esiin ja lohkaista sekin yhdellä talikollisella kärryyn. Ai että! Muutamalla työkalun heilautuksella saa tuloksia aikaiseksi! Se on niin nautinnollista. Sitten vielä hyvällä, pitkäharjaisella lattiaharjalla käytävä siistiksi, ja avot. Se on hänessä. Vielä kun on koko ajan tukka pysynyt pois naamalta, niin ei voi kun itkeä onnesta. Melkein yhtä nautinnollista kuin oikein hyvän mustapään puristaminen. Tai no, ehkä samoissa.

Näin nyt, huomenna voi jo olla toisin! Nyt menen nukkumaan, ensi kerralla kerron, kuinka pullea tyttö Miehelään vietiin. Siihen asti, moin!

maanantai 26. toukokuuta 2014

Päivä, jolloin kaikki meni päin yhtä paikkaa

Kylläpä sitä odotettiinkin! Viimeistä kisapäivää nimittäin, ennen kuin lähdetään kesälomalle. Tai siis en minä lähde, vaan hevonen, rakkauden lomalle se menee Hauholle koko kesäksi. Kiittelee vielä kaviosta pitäen, kun ymmärtää mihin hänet vien.

Asiaan: olin kerrankin ilmoittautunut kisoihin ajoissa. Luokat 90 ja 100. Olin sopinut kaverin kanssa, että lainaan autoa. Hän ilmoitti etsivänsä piakkoin vetokoukun ja laittavansa sen kohdilleen. Koppi putkahti kokonaisedulliseen hintaan suoraan pihaan. Hyvä koppi!

Edellinen ilta: pelasin biljardia keskiuusimaalaisessa baarissa selvin päin. Olin luvannut käydä katsomassa tutun bändin. Kotona olin jo ennen yhtä. Ja nukkumaan. Paitsi että missä uni.

Aamu: Kello soi, näin unta, että olin jo hereillä. Söin ja karautin tallille karsinoidensiivousasioihin. Asteikolla 0-100 hiki oli luokkaa 270. Silmiä kirvelsi, mutta hoidin hommat kuin talouspuolen Rummukainen. Eli hienosti.
Kellon lyödessä 12 kurvasin kaverin pihaan autonvaihto mielessä. Kaveri kyykki rekkamiehen hymy paistaen autonsa takapuskurilla. "En saa tätä perk...n koukkua kiinni." Ok. Yritämme yhdessä. Ei. Alan soitella. Kukaan ei vastaa. Se, joka vastaa, sanoo, että ette te sitä kiinni saa jos se on ruostessa. Nyt alkaa palaa käämi. Tajuan sen johtuvan nestehukasta ja sokerivajauksesta. Menen kylmästi kaverin jääkaapille ja tyhjennän sitä suuhuni. Kohta kaveri tuleekin - positiivisin ilmein. Sai koukun paikalleen. Beat that, bitches.
Kiihdytän kotiin. Olin kaavaillut ottavani pikku tirsat, jotta edellisen yön vajaus korjaantuisi. Ei onnistu, sydän hakkaa liikaa. Laitan vaatteet niskaan ja haen lapseni eli hevosenhoitajani. Ajamme tallille ja laitamme kopin autoon kiinni. Tuuletamme. Ollaan hyvissä ajoin alueella! Kiva!

Kunnes. Neiti Heppa talutetaan kopin luo. Ei saatana, sanoo heppa. En mene. Olen tottunut nousemaan hevoskuljetusautoihin, en tällaisiin epämääräisiin putkiin. Pitäkää tytöt tunkkinne! Ilme kuvastaa päätöksen lujuutta. Alkaa ankara kekkulointi erilaisten työkalujen kanssa, tärkeimpänä liinat. Kopista muuten pääsee yllättävän ketterästi hyppäämään uloskin yhdellä loikalla! Ja monta kertaa! Toki se vaatii isompien luokkien estehevosen, kuten Neiti Heppa on. Lopulta Neiti nälkiintyi niin, että tuli kaurahoukutteella koppiin. Kiitos.

Saavumme alueelle. Juoksen maksamaan kisamaksut. Samalla kuulen kuulutuksen: ...luokan 90cm ryhmä 3 valmistautuu verryttelyyn...ok. Ehdimme verkkaan, jonka aikana tajuan, että enhän tiedä rataa. Kysyn voinko jäädä ryhmän viimeiseksi hyppääjäksi. Se käy. Opettelen rataa n. viiden ratsukon ajan ja sitten vaan tuleen. 0-0 tulos, mutta ihan rauhassa, eli ei sijoitusta. Hevonen oli jo valmiiksi liisterimärkä, minä sekä umpipaskassa, että märkä. Sain huomautuksen hihattomasta paidastani, joka oli ulkoasuni siistein kohta. Sekä tuomari että minä nauroimme tosiasialle. Hevonenkin oli kopissa hätäpäissään kakannut vihreät liisterit takareisiinsä. Edustimme laatua.

Luokassa 100cm laukkasimme kovaa, koska tuuli kuivattaa silloin paremmin. En ole ehkä ikinä elämässäni ratsastanut niin hienoa ja harkittua rataa ja sitten: uusinnan viimeisellä esteellä stop. Vailla mitään järjellistä syytä. Ehkä Neiti Hepan raja vaan kerta kaikkiaan tuli siinä vastaan. Yritin vielä kerran, mutta ei. Se oli siinä. Jotain olisi voinut ottaa päähän. Minulla oli liian hiki.

Sitten heppaa kastelemaan ja pikkusen vihreää napaan. Ja lastaus. *piiiiitkä huokaus*. Ei kai siinä paljon päälle tuntia mennyt. Tai siltä se tuntui.

Mikä ihmetytti oli se, että a) emme ajaneet kotimatkalla metsään, b) meteoriitti ei pudonnut suoraan silmään, c) taloni ei ollut palanut jne. sillä aikaa, kun olimme harrastamassa "kilvanratsastusta."

Palkitsin itseni Kauppias McDonaldsin ateriakokonaisuudella ja menin uskollisen koirani kanssa pienen lammen rannalle  nauttimaan eväästäni. Koira ilakoi rannalla pallon kanssa ja hyppäsi sitten pallon perässä lampeen. Mutta kas! Lampi olikin täynnä levää/kuonaa/kakkaa/limaa/savea/humusta. Kullanvalkeasta koirastani tuli musta. Ja väkevästi haiseva.

Noin tuntia ja kokonaista shampoopullollista myöhemmin koirani muistutti jo kotieläintä ja päiväni alkoi olla pulkassa. Siis oikeesti. Mistä tällaisia päiviä tulee? Onko tämä nyt se ilmastonmuutos?

Neiti Heppa lähtee Miehelään eli laitumelle 2.6. ja palaa heinä-elokuun vaihteessa kotiinsa. Tässä välissä päivitänkin blogia sitten varmaan muistojen pohjalta. Graciaaaas!

tiistai 6. toukokuuta 2014

Todistustaineistoa kuvina, ollaan hypätty.



Iloitaan siitä mitä meillä on

Juuri äsken soitti hyvä ystäväni. Kertoi hevosensa nukkuvan tänään lopulliseen uneen. Sanoin ystävälle, että niin se menee kun on mennäkseen. Loppuupahan kituutus. Onneksi kaverille jäi vielä yksi kopukka, jota halailla. Ei se silti poista kamalaa luopumisen tuskaa.

Tuli mietittyä oman harrastamisen mielekkyyttä. Kuinka monta kertaa sitä on pinkaissut tallille mielessään edellisen kerran epäonnistunut ratsastus? Kuinka monta kertaa on tullut ahdistuttua jo etukäteen, että ei se taaskaan kuitenkaan liiku kunnolla? Liian monta. Palasin oleellisen äärelle: senhän pitää olla kivaa. Sairastaminen ei tietenkään ole kivaa, mutta terveenä se saisi luvan olla kivaa. Jollei homma mene putkeen, niin nautitaan sitten jostain, mikä menee putkeen. ILOITAAN SIITÄ MITÄ MEILLÄ ON! Yhdellä on vatsahaava, toisella huonot kaviot, kolmas ratsastaa kuin apina. Mutta huom! Kellään ei ole kaikkia vikoja! Jokaisesta keissistä löytyy pieni aurinko.

Taannoin kävimme tyttäreni kanssa samoissa kisoissa hypeksimässä esteitä. En voi mitenkään kuvailla sitä ylpeydentunnetta mikä äidillä on, kun näkee lapsensa posket punaisena tohottavan keskittyneenä radalla. Siihen nähden oma rata on ihan sivuseikka. Vaikka hyvinhän se meni! Oma hevoseni selvästikin on kilpaeläin, hänestä kuoriutuu hereillä oleva, ketterä estehevonen jo kisapaikan pihalla. Itse olen pelkkä turisti, ohjaileva sellainen.
Ruusukkeita ei saatu, mutta kaksi nollarataa ja käsittämättömän hyvä mieli. Ja ennen jokaista rataa mietin miksi ihmeessä olen tänne tullut nolaamaan hevoseni. No juuri siksi. Kivaa!

Uutisia: hevoseni lähtee kesäksi miehelään! Kymmenen tamman jengi odottaa meidän pulleaa tyttöä. Kesän aikana siemennetään ja katsotaan, josko natsaisi. Ja sitten, vuoden päästä - iiiiiiik!
Pitäkää peukkuja. Ja sillä aikaa (kesä-heinäkuu) muuten tallipaikka vapaana ERITTÄIN kokonaisedullisesti Tampajalla! Kysy täältä: katja@mantilastahl.com. On maneesia, kenttää ja laidunta. JUHUU!

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Matkalla olympialaisiin vol2

Upeeta hommaa tää keväthomma!
Eilenkin jysäytin hepan kanssa ULKOkentälle ja jouduin kuulkaa piakkoin riisumaan takin, kun oli niin kuuma. ULKONA! Aivan hienoa.

Harjoitteemme oli perinteinen: ensin ravia niin hiljaa, että kävelijät menee ohi. Keventäminen on välttämätöntä, koska ei siinä voi istua. Se on myös haasteellista, koska se on niin hidasta. Ravia hiljaa siksi, että ei se mene sen kovempaa. Sitten pikku laukat, pitkällä jalalla ja kaulalla. Keveät kiihdytykset portin kohdalla, ettei herää kuvitelma, että oltais lopettelemassa ja pääsis kotiin syömään. Jotenkin aina portin kohdalla on hevosella se "ai niin, mullahan on kana uunissa" -ilme. Ei ole, heppa hyvä. Nyt me urheilemme.

Ns. alkuverkan jälkeen aletaan ns. yrittää jotain. Usein se on eteenpäinmeno. Tai taivuttelu. Yhtä kaikki, kumpikaan ei onnistu ennen kuin heppa jotenkin loksahtaa kohdilleen. Sitten se tapahtuu, yleensä kulmassa. Se vaan nappaa ulko-ohjan ja toteaa: ok. Sen jälkeen avo-, sulku-, koottu-, lisätty-, ja kaikki muutkin ravit ja laukat onnistuu muitta mutkitta ja intoa puhkuen. Silloin on nimittäin kiva katsella hevosen selästä ympärilleen ja hymyillä muille. Meillä onnistuu, mites teillä?

Kaikki tämähän tähtää tietenkin siihen, että menemme sunnuntaina kisoihin. Hyppäämme estehiä, ja koska on vuoden ensimmäiset kisat kyseessä, aloitamme maltillisesti. Oman jännitykseni vuoksi aloitamme korkeudesta 80 ja varsinaiseen suoritukseen tähtäämme luokassa 90.
Olen kisajännittäjä. Hevonen menee kaiken vaikka takaperin, mutta minä kuolen jännitykseen. Kohta on sekin nähty, kun hevonen hyppää radan jännitykseen kuollut ratsastaja selässään.
Mahtavat näistä kisoista tekee se, että lapseni osallistuu samaan luokkaan, toki eri hepalla. Sydän pysähtyy taas.

Valtavan suuri kysymys on se, että miten tuhlaan perjantain ja lauantain? Maastoilenko, juoksutanko, ratsastanko pyöreäksi, kävelenkö? Meidän heppa ei levossa kerää kuin kiitoksia tyhjäksi syödystä karsinasta. Ei korttakaan. Energiaa kuluu siihen syömiseen niin, ettei sitä sitten jääkään yli. Kauempaakin tulevat katsomaan meidän kopukkaa, joka on yksi kaikkien aikojen nopeimmista ja tehokkaimmista syöjistä. Meillä ei ruuan kanssa pelleillä.
Eli: pitäisi kerätä forcea sunnuntaihin, mutta miten.
Ehkä keskityn tekemään itse mentaaliharjoituksia ja annan hevosen keskittyä siihen, minkä se osaa: syömiseen. (Ja hyppäämiseen, taivaan kiitos!)